Kimalaistokko (Brachygobius xanthozonus)

Nuori kimalaistokko karanteenialtaassa pienen kimalaistokkoparven kanssa.

Tunnetaan myös nimillä Brachygobius doriae, Bumblebee fish, Golden-banded goby, Brachygobius xanthozona ja Bumblebee goby. Tokot elävät pääasiassa merivedessä ja kimalaistokkokin on murtovesikala, joka voi kärsiä makeaan veteen joutumisesta. Tällöin yleensä kala saadaan jälleen terveeksi ja viihtymään pienellä suolalisäyksellä. Ainoastaan suomalaisessa akvaariokirjallisuudessa kimalaistokkoa esitellään joskus makeanveden osastollakin, ulkomaisessa akvaariokirjallisuudessa se mainitaan AINOASTAAN murtovesikalana, joka se lopulta oikeasti onkin. Kimalaistokko ei ole kaikkein harvinaisimpia akvaariokala lajeja, mutta niitä on todella harvoin akvaarioliikkeissä valmiiksi saatavilla, tilaamalla niitä sen sijaan on varmasti saatavilla useimmista liikkeistä. Suurilta osin huono saatavuus johtuu erittäin pienestä meri- ja murtovesikalojen kysynnästä. Kimalaistokko on varsin kestävä laji, mutta väärä valinta aloittelevalle akvaristille. Lajia ei pidä sotkea sen lähes samannäköisiin lähisukulaisiin pikkukimalaistokkoon (B. nunus) ja pilkkukimalaistokkoon (B. aggregatus), koska näiden ulkonäössä on melko vähän eroa.

Akvaarion sisustus:
Runsaasti kiviä joiden sekaan kimalaistokot mahtuvat, miellään myös runsaasti kasveja (esim. jaavansaniainen, karvalehti, pallopartalevä, pikkulimaska, anubias ja vallisneria kestää jonkinverran suolaa), piilopaikkoja on oltava paljon. Tokot myös tykkäävät oleilla juurakoiden ja puun oksien päällä ja ne luovat akvaarion suojaisuutta. Tälle lajille pohja-aineeksi sopii parhaiten kaikkein hienoin hiekka, sorakin saattaa mennä, mutta on huono vaihtoehto. Parhaiten kimalaistokko viihtyy tummassa pohja-aineessa.

Luonne:
Utelias nuorena, poikaset tutkivat mielellään koko akvaarion laidasta laitaan. Aikuiset pysyttelevät enemmän aloillaan, pitäen reviiriään. Isommassa parvessa pientä yksilömäärää selvästi rohkeampi, säikähtäessään piiloutuu kivien koloihin. Isossa parvessa myös vähemmän räyhäävä/reviirikalamainen. Omaan kokoonsa nähden "suuri ego" ja voi toisinaan käydä näykkimässä muiden kalojen eviä tai kylkiä, jopa itseään kookkaampien lajien. Kyseessä on nimittäin evännäykkijä. Kimalaistokko on reviirikala, joka ei tykkää lainkaan, että heidän reviirilleen tunkeudutaan. Pääosin kuitenkin rauhallinen ja rohkea luonteeltaan, mutta käyttäytyy rohkeimmin ja luonnollisimmin lajiakvaariossa. Luonteen puolesta mielenkiintoinen laji ja erittäin hauska seurattava. Kyseessä on myös älykäs laji ja usein kimalaistokot seuraavatkin uteliaana akvaristin tekemisiä akvaarion läheisyydessä.

Ruumiinkoostumus:

Lasissa roikkumista vatsaevillä.

Kimalaistokko on ulkonäöltään yksi upeimmista akvaariokalalajeista. Vartaloltaan pitkämäinen, mutta vatsan kohdalta pyöreähkö. Rintaevät muistuttavat nimensä mukaisesti kimalaisen siipiä tai pallokalan rintaeviä. Vatsaevät ovat yhteensulautuneet ja muodostavat imukuppimaisen rakenteen, jonka avulla kimalaistokko pystyy roikkumaan kivien ja akvaariolasien pinnoilla kovassakin virtauksessa. Selkäevä jakaantuu kahdeksi yksittäiseksi selkäeväksi, joista taaimmainen on saman muotoinen ja samalla kohtaa pituussuunnassa kuin peräevä. Pyrstön kärki on pyöreähkö. Keltaisten ja mustien raitojen lisäksi kimalaistokon kyljissä näkyy myös pieniä mustia täpliä keltaisilla alueilla. Mitä vanhemmaksi lajin edustajat tulevat, sitä enemmän musta väri himmenee ja keltainen voimistuu. Kimalaistokolla ei ole lainkaan uimarakkoa, mikä selittää sen pomppivan uimatyylin.

Väritys ja sen merkitys:
Lajin värityksen ansiosta, kimalaistokot eivät tule syödyksi suurtenkaan kalojen seurassa. Tokoilla on lähes aina sulautumis/suoja-, varoitus- tai huomioväritys, sulautumisväritys häivyttää tokon ympäristöön, varoitusväri voi antaa ymmärtää, että laji on myrkyllinen tai muutoin vaarallinen ja huomio väri voi olla merkki vaikkapa siitä, että kyseessä on puhdistaja laji, jota ei kannata syödä. Kelta-musta väritys kuuluu varoitusväreihin, joka antaa ymmärtää, että laji on myrkyllinen tai muutoin vaarallinen ja siten parempi jättää rauhaan.

Tyypillisiä tauteja ja ongelmia:
Ilman suolaa, saa helposti homesieni infektion tai jonkin bakteeriperäisen taudin, syy tähän löytyy näiden blogisivujen osiosta osmoosi & diffuusio. Tautien ja immuniteetin katoamisen lisäksi kimalaistokko voi muutoinkin kärsiä suolattomuudesta ihan silminnähden. Suolan lisäys poistaa usein lopulta ongelmat.

Vaikeahko laji, joten ei sovi aloittelijalle. Vesiarvojen ja ravinnon suhteen vaativa (murtovesi, korkea pH, korkea GH ja erittäin korkea KH), eikä oikeastaan sovi vesiarvojen lisäksi muutenkaan seura-akvaarioihin. Kooltaan pieni, saattaa jäädä rämäpäisestä luonteestaan huolimatta isojen kalojen "jalkoihin". Nauttii olostaan ja kukoistaa lajiakvaariossa, ero on selkeä verrattuna seura-akvaariossa pidettäviin yksilöihin.

• Vesikerros: Pohja (nuoremmat yksilöt viihtyvät, myös keskivedessä ja pinnassa)
• Vedenvirtaus: Hidas (hapekkuuden vuoksi virtausta saa olla jossain päin akvaariota)
• Koko: 4.5 -5 cm (koiras ja naaras samankokoisia)
• Akvaarion koko: >45 l
• Akvaarion sisustus: Runsaasti kiviä ym. piiloja ja hienorakeinen hiekka
• Parvikoko: >5 yksilöä, mutta mitä suurempi parvi, niin sitä parempi (siitäkin huolimatta, että kyseessä on reviirilaji)
• Seura: 
• Lajiakvaario (/ seura-akvaario)
• Lämpötila: 22 - 28 °C
• pH: 7.5 - 8.2
• KH: > 8 °dH
• GH: 15 - 30 dH°
• Suolapitoisuus: 0.05–1,7% = 0.5-17ppt = 0.5-17g suolaa/l (usein suositellaan hyvin pientä määrää -> 1 - 2 ruokalusikallista suolaa / 10 l eli suuntaa antavasti noin 2 - 4 g/l)
• Elinikä: 3 - 4 v
• Kotimaa:  Itä-Aasia; Länsi-Indonesia, Sumatra, Borneo, Jaava, Thaimaa ja Etelä-Vietnam
• Vesityyppi: Hapekasta ja puhdasta selvästi emäksistä ja kovaa vettä, jossa tulisi olla hieman suolaa
• Muuta TÄRKEÄÄ!:
• Sukupuolierot: 
• Kutuaikana naaras pulleampi.
• Koiraan keltaiset värit ovat värikkäämmät ja lähempänä oranssia kuin naaraalla
• Lisääntyminen:
• Lisääntyminen vaikeaa: vaatii oikeanlaiset olosuhteet, syö helposti omia poikasiaan, poikasten ruokinta ja hengissä pitäminen haastavaa jne
  
• Murtovedessä kutuhalut saattaa laukaista pieni makeanveden lisäys kutualtaaseen (simuloi sadekautta, jolloin usein kutevat)
• Myös kutualtaan vettä hieman lämpöisemmän puhtaan veden lisäys kutualtaaseen parantaa lisääntymishalukkuutta
• Ravinnon laatu ja monipuolisuus tärkeää, ruokittava erilaisilla elävällä ruualla
• Kutuvalmis naaras pullistuu silminnähden ja koiraan mustat raidat himmenevät selvästi, mutta värikkyys korostuu
• Munia saattaa tulla kerrallaan jopa satoja (150 - 200)
• Kutee pohja-ainekseen juurakkojen tai kivien alle (tai erilaisiin luoliin), jonka jälkeen koiras käy hedelmöittämässä munat, jotka kuoriutuvat noin 4 - 5 päivänkuluttua, munavaiheen ajan koiras vahtii munia raivokkaasti, poikasten synnyttyä vanhemmat saattavat syödä jälkikasvunsa, joten vanhemmat otettava kutualtaasta pois
• Jos vanhempia ei poisteta poiskasten luota, niin poikaset katoavat viimeistä myöten yleensä viimeistään parin kolmen päivän aikana
• Poikasten ruokkiminen todella hankalaa, ruuan tulisi olla elävää ravintoa, mutta kooltaan äärimmäisen pientä
• Poikaset uivat kaikissa vesikerroksissa synnyttyään, mutta 4 - 5 viikon kuluttua alkavat pysytellä enimmäkseen pohjalla ja ulkonäkö alkaa muistuttaa jo huomattavasti aikuista
• Luonne & käyttäyttyminen:
• Hieman räyhäkäs tokkojen tapaan ja reviirikalan ominainen käytös näkyy, kuitenkin täysin harmiton ja yleensä pitääkin olla huolissaan miten muut käyttäytyvät kimalaistokkoja kohtaan
  
• Ravinto:
• Erittäin nirso ravinnon suhteen, ei välttämättä edes tunnista kaikkea kala ruokaa ravinnoksi
• Petokala/lihansyöjä
• Tykkää jahdata ja saalistaa kaikkea itseään pienempää, pakkomielteisen omainen tapa käydä näykkimässä muita kaloja ja kaikkea muuta liikkuvaa, johtuen lajin isosta egosta ja ärhäkkäästä luonteesta.
• Vaatii elävää ravintoa useampana päivänä viikossa, toukat, hyönteiset ym. tuoreena ja/tai pakasteena esim. tubifex, artemia, vesikirput ja surviainen
• Saattaa oppia syömään kuivaruokiakin, mutta ei saa missään nimessä ruokkia pelkällä kuivaruualla, pääpaino elävässä ravinnossa. 
• Ei tahdo tunnistaa ravinnoksi mitään elotonta, useimmilla harrastajilla eivät syö edes krilliä tai monia muita ns. 'herkkuruokia', kuitenkin kaikkein nirsoimmatkin yksilöt syövät elävää artemiaa ja hyönteisiä, sekä valkoisia sulkahyttysentoukkia pakasteena
• Pystyy noutamaan ruokaa tarvittaessa jopa pinnasta

Partalevä (Compsopogon sp.)

Tiikerilumpeen vanhimman lehden vallannut partalevä, kuvan rapu ei syö ks. levää.

Partalevä tunnetaan tieteellisellä nimellä Compsopogon sp. ja englanninkielisellä nimellä, Staghorn algae. Se kuuluu punaleviin(Rhodophyceae). Yleisesti ottaen akvaristit vihaavat kaikkia levälajeja akvaarioissaan, mutta partalevä saattaa kasvaa muuallekkin, kuin kasvien pinnoille, esim. suodattimen ym. akvaariotekniikan pinnoille ja myös akvaariolaseihin, jolloin se luo akvaarioon luonnollista ulkonäköä. Lisäksi partalevä ei peitä kasveja, yhteyttämistä estäen, ainakaan yhtä tehokkaasti kuin monet muut levälajit, mutta on silti melko sitkeä levälaji, josta tuskin levämyrkyilläkään eroon pääsee.

Yleistä:
Partalevä kuuluu punaleviin (ei ruskoleviin, eikä viherleviin), joita suomen ympäristössä tunnetaan ainakin 25 erilaista lajia (maailmalla yli 5000 lajia). Näistä lajeista vain todella harva menestyy seisovissa tai hitaasti virtaavissa vesissä. Monet punalevälajit ovat luonnossa nykyään jopa uhanalaisia, koska yleisestiottaen viihtyvät puhtaissa vesissä, ja nykyään vesistöt on pilattu maailmanlaajuisesti. Vaikka monet punalevälajit viihtyvätkinpehmeissä ja happamissa vesissä, niin partalevä kuuluu näistä lajeista Suomen ympäristössä vähemmistöön ja laji viihtyykin kovassa ja emäksisessä vedessä eli vedessä jonka sähkönjohtavuus on suuri. Muihin akvaariossa esiintyviin levälajeihin verrattuna partalevä ei kasva kasveihin suurelta pinta-alalta, eikä myöskään ole lainkaan lujasti kiinni kasvissa talluksella eli sekovarrellaan (monet muut punalevät puolestaan ovat erittäin lujasti kiinni), vaan lähtee todella kevyesti nyppäämällä irti. Usein partalevää tarttuu tahattomastikkin käsiin silloinkin kun ei ole ollut tarkoitus poistaa levää tai tehdä kasveille mitään. Se ei myöskään esiinny välttämättä ympäri akvaariota, vaan saattaa ilmetä hyvinkin pienillä alueilla. Todennäköisimmin partalevää löytyy akvaariossa ylemmistä kerroksista, läheltä valonlähdettä, eikä hämäristä tai pimeämmistä pohjakerroksista. Koska punalevät esiintyvät yleensä merivedessä, ei kalkkikaan ole partalevälle ongelma, vaan pikemminkin hyödynnettävä ravinne.


Ulkonäkö & tunnistus:

Alkuperäinen salamavalo kuva.

Luonnollisia värejä korostettu.

Akvaariossa partalevä ei näytä punaiselta, vaikka se punalevä onkin, vaan se näyttää tumman vihreältä (harhaanjohtavasti joskus puhutaan myös harmaasta tai harmahtavasta sävystä), jopa lähes musta. Alkoholilla kasteltuna partalevästä saadaan esiin sen punainen väri, jota voidaan hyödyntää lajin tunnistamisessa. Myös tietynlaisessa valaistuksessa punainen väri voi tulla esiin, esim. valokuvauksessa salamavalon avulla.

Partalevä koostuu haarautuvista pitkistä haituvista ja näitä haaroja on jokaisessa haituvassa useita. Partalevä kasvaa helposti yli 7 cm pitkäksi, jopa lähes 10 sentin mittaiseksi. Se kasvaa kasvien lehtien reunoille, eikä niinkään keskellä lehtiä. Se ei myöskään muodosta pistemäisesti tupsuja, vaan kasvaa ikäänkuin rivissä muistuttaen ulkonäöltään ihmisen partaa. Useimmiten partalevää löytyy kasvin vanhoilta jo hieman kärsineiltä lehdiltä, joten kasvien trimmaaminen saattaa myös auttaa asiaa. Valitettavasti partalevä kuitenkin viihtyy myös kaikkein nopeimmin kasvavien kasvien pinnoilla, toisin kuin levät yleensä ottaen. Tunnistukseen ei tarvita mikroskooppia tai muitakaan erityisiä konsteja, koska kyseessä on hyvin tunnusomainen ja yleinen akvaariossa esiintyvä levälaji.

Partalevän aiheuttaja:

• Partalevä on emäksistä ja kovempaa vettä sisältävän akvaarion ongelma, koska korkea pH-, liian matala CO₂- ja liian korkea KH-arvo edesauttavat ks. levälajin kasvua
• Toinen merkittävä tekijä on virtaus, partalevää ilmestyy juuri niiden kasvien lehdille jotka ovat suodattimen aiheuttaman virtauksen kohdalla
• Lisäksi nitraatti- ja fosfaatti-pitoisuus tulisi pitää mahdollisen alhaisena, nitraattia saattaa olla paljon, jos kaloja on liikaa tai on harrastettu yliruokintaa tai akvaariossa on paljon kuolleita kasvin osasia tai muuta biojätettä. Fosfaattia akvaarioon tulee yleensä nimenomaan kalojen ruuissa, joten yksi paastopäivä viikossa ja riittävän niukka ruokinta auttaa asiaa
• Jos kaikki muu on kunnossa ja silti akvaariossa on partalevää, niin on syytä tarkistaa valaistus, loppuunkuluneet valaisimet kerjäävät leväongelmia, mutta partalevän kohdalla valaistus ei saa olla liian voimakas. Myöskin valaisimet joissa on korostettu vääriä värilämpötiloja eli aallonpituuksia tai muodostavat myös UV-säteilyä, voivat edesauttaa partalevän kasvua

Partalevästä eroon:

• Jos akvaariossa veden ei ole edes tarkoitus olla emäksistä, niin laske veden pH-arvoa, ohjeita löydät muunmuassa tästä linkistä, pH-arvoa laskemalla myös CO₂-pitoisuus nousee automaattisesti. KH-arvo on yleensä vesijohtovedessä jo alunperin matala, mutta pohja-aineksen (esim. itse pihasta kerätyn soran, hiekan tai kivien) mukana saattaa akvaarioon päästä karbonaatteja ja bikarbonaatteja. Myöskään simpukan kuoria ym. ei pidä etenkään happaman veden akvaarioon laittaa.
• Tarvittaessa lisää akvaarioon hiilidioksidia ja kasvien tarvitsemia ravinteita, paitsi fosfaattia
• Mikäli akvaariossa ei ole kaloja, jotka vaativat rajua vedenvirtausta, eikä hapesta ole pulaa, niin suodatinta voi säätää pienemmälle, jolloin virtaus hidastuu, suodattimen virtauksen voi myös ohjata kasveista poispäin
• Pidä yksi paastopäivä viikossa kaloillesi, vältä yliruokintaa, vähennä ruokinta määriä hieman
• Kokeile toista valaisinmerkkiä, jos epäilet käyttämääsi valaisinta tai olet kuullut ks. merkin aiheuttavan levää (eri valaisimissa on todellakin eroja). Varmista ettei sinulla ole liian tehokas valaistus ravinteiden ja hiilidioksidin määrään nähden.
• Varmista ettei akvaarioon pääse auringon valoa ja, että valaisimesi ei tuota lainkaan UV-valoa
• Lyhennä valaisuaika noin 8 tuntiin vuorokaudessa
• Nypi suurimmat esiintymät käsin pois ja vältä poistettavia haituvia putoamasta takaisin akvaarioon, poista kasvin osat joita ei saa enää puhtaaksi tai ovat jo muutenkin kärsineet
  
• Hanki partalevää syöviä vesieläimiä akvaarioon, kuten leväsukarapuja (syövät myös pieniä kaloja saksillaan) tai leväbarbeja (parvikala, joka vaatii >240 l akvaarion!!). Väitetään myös, että partamonnit ja palettikalat söisivät partalevää. Yleensä levää syövät vesieläimet eivät kuitenkaan punaleviin, kuten partalevään, koske pitkällä tikullakaan
• Vähennä rautapitoisuutta akvaariossasi

Sähkönjohtokyky (elektrolyyttipitoisuus)

Sähkönjohtokyvystä käytetään myös lyhyempää termiä johtokyky, johtavuus tai käytetään sanaa sähkönjohtavuus. Voidaan myös käyttää termiä elektrolyyttipitoisuus, joka ei ole suora synonyymi sanalle sähkönjohtavuus, mutta tarkoittaa silti samaa asiaa. Elektrolyyttipitoisuus kuvastaa sähköisen varauksen omaavien ionien(=varautunut hiukkanen, atomi tai molekyyli) määrää vedessä, käytännössä kyse on suoloista. Veden sähkönjohtavuuteen vaikuttavia suoloja ovat esim. typpi, kalsium(kalkki), natrium, kalium, fosfori, kloridi ja magnesium eri esiintymismuodoissaan. Positiivisesti varautuneita ioneita kutsutaan kationeiksi ja negatiivisesti varautuneita ioneita eli elektroneja kutsunaan anioneiksi.

Yksiköt ja määreet:

Sähkönjohtavuuden yksikkö on Siemens [S] ja sähkönjohtavuus itsessään on käänteismääre vastukselle eli resistanssille, jonka yksikkö on ohmi. Eli resistanssi on jonkin aineen tai kappaleen kyky estää virtaa pääsemästä läpi aineen/kappaleen, niin sähkönjohtavuus kuvaakin päinvastoin sitä, miten hyvin virta pääsee liikkumaan jonkin aineen/kappaleen läpi. Koska Siemens on epäkäytännöllisen suuruinen luku, niin usein käytetään miljoona kertaa pienempää yksikköä, mikrosiemenssiä [µS]. Tislatussa vedessä sähkönjohtavuus on lähes nolla (aina <10 µS/cm), Amazon joessa suuruusluokkaa ~50 µS/cm ja merivedessä jopa 65000 µS/cm. Sähkönjohtavuuteen vaikuttaa tietenkin myös lämpötila, koska mitä lämpöisempää vesi on, niin sitä nopeammin se saa sähköä mukanaan kantavat, varautuneet ionit liikkumaan. Näin ollen todellista sähkönjohtavuus arvoa ei saada ilman, että tiedettäisiin vedenlämpötila.

Mihin sähkönjohtokykyä tarvitaan?
Veden sähkönjohtavuudesta voidaan päätellä esimerkiksi veden puhtaus-/kuormitusaste, koska ajan mittaan vesi kuormittuu ulosteista, kalojen ruuasta, kuolleista kasvien osasista ja paljon muusta, samalla nostaen elektrolyyttipitoisuutta eli sähkönjohtavuutta. Eli kun tislatun veden sähkönjohtokyky on lähes olematon, niin jätevesillä se on puolestaan erittäin korkea. Eli yksinkertaistetusti; nähdään onko vesi puhdasta vai likaista! Veden kokonaiskovuutta mittaamalla puolestaan nähdään vain kaksi tai useampi arvoisten mineraalien pitoisuus vedessä, kun sähkönjohtavuus ottaa huomioon kaikki mineraalit eli suolat, yksiarvoisetkin.
Toinen paljon käytetty hyötysovellus on suolapitoisuuden määrittäminen akvaarioveden sähkönjohtokykyä mittaamalla esim. meri- ja murtovesi akvaarioissa. Varsinkin Malawi ja Tanjajiga tyyppisissä akvaarioissa tämä on korvaamaton apu, koska eri suolojen oikea määrä ja keskinäinen suhde on erittäin vaikeaa saada kohdilleen, eikä lukuisia eri suoloja ole mitenkään mielekästä edes mitata ja varsinkaan jatkuvasti, tällöin voidaan ainakin saada mineraalien kokonaismäärä lähelle luonnon vesien määriä sähkönjohtavuuden avulla.
Kolmas erittäin hyödyllinen puoli sähkönjohtavuuden mittaamisessa on päästä osmoosiin liittyvistä haittapuolista eroon, koska osmoosissa on nimenomaan kyse mineraalien pitoisuuksista kalan sisällä, suhteessa ympäröivään veteen ja tärkeintä on tietää juuri mineraalien kokonaismäärä, eikä niinkään, yksittäisten mineraalien määrää, kuten esim. magnesium suhteessa kalsiumin määrään.

Mittauslaitteisto:
Sähkönjohtavuutta olisi erittäin vaikea ellei jopa mahdotonta mitata yhdellä kemiallisesti toimivalla testillä esim. vesitestillä, joten sellaisia ei ole edes olemassa, sen sijaan sähkönjohtavuus mitataan elektronisella laitteella joita myydään hyvin varustetuissa akvaarioliikkeissä tai joissain mittareita myyvissä elektroniikkaan panostavissa liikkeissä. Näiden laitteiden tarkkuus voi vaihdella (usein 5 - 1 % tarkkuuden välillä) riippuen laitteen hintaluokasta, halvimmillaan tällaisen mittarin saa muutamalla kymmenellä eurolla, mutta laadukkaimmissa laitteissa hinta on jo kolminumeroinen. Mittarit osaavat myös kompensoida lämpötilan automaattisesti, joten tällaisia laitteita on erittäin helppo käyttää. Myös käyttölämpötila-alueet ovat laajat, kunhan pysytään pakkaslämpötilalukemien yläpuolella. Ainoa tarkistettava asia on, että mittausalue on riittävän laaja haluttuun käyttötarkoitukseen esim. merivesiakvaarioissa mittausalue ei pakosta kaikissa mittareissa riitä, koska sähkönjohtavuus on siellä niin korkea kuin mitä se on.

Seeprakala (Danio rerio)

Edessä värikäs seeprakala koiras (ei jalostettu muoto, evät ja värit tavalliset).

Seeprakalasta on olemassa luonnossa esiintyvät muodot tavallinen, albiino ja pilkkumuoto. Lajista on myös jalostettu pitkäeväistä ja huntueväistä muotoa, sekä pimeässä hohtavaa GloFish muotoa ja pilkullista seeprakalaa. Muut seeprakalat ovatkin täysin omia/eri lajeja esim. täplä-, oselotti-, loisto-, rubiini-, sinikylki-, safiiri-, siniseeprakala. Yleensä akvaarioliikkeistä löytyy vain sini- tai tavallista seeprakalaa (raidallisena tai pilkullisena), Minkään seeprakalalajin kohdalla pieni parvikoko ei tule missään tapauksessa kyseeseen, vaikka se joidenkin parvilajien kohdalla toimisikin. Seeprakaloja on aina oltava minimissäänkin yli 10 yksilöä, koska ks. laji on erittäin seurallinen ja tarvitsee lajikumppaneitaan. On usein todettu, että kun seeprakalat ovat hyppineet akvaariosta pois, niin ks. akvaarioissa parvikoot ovat olleet hyvin pieniä. Niissä joissa on ollut suurempia parvia, on kalojen käyttäytyminen ollut selvästi rauhallisempaa, eikä lattialle hyppimistä ole ilmennyt usein lainkaan. Kaikki akvaarioliikkeissä myytävät yksilöt ovat nykyään viljeltyjä.

Tyypillisiä tauteja & ongelmia:
Seeprakaloilla on usein geneettisiä poikkeamia esim. selkäranka saattaa olla sik-sak-muotoinen, mikä yhdistetään lähes poikkeuksetta kalatuberkuloosiin, seeprakalalla täm on kuitenkin yleensä perinnöllistä/geneettistä, eikä kalatauti. Epämuodostumat johtuvat lajin liiallisuuksiin viedystä jalostuksesta ja sisäsiittoisuudesta, akvaarioliikkeessä myytävät yksilöt eivät näin ollen ole välttämättä kestäviä kaloja, vaikka luonnossa tämä laji kestävä onkin. Epämuodostuneita yksilöitä ei pidä ostaa, eikä niitä saa päästää lisääntymään ja vaikeasti vammaiset yksilöt on syytä lopettaa. Jalostus on tehnyt ks. lajista heikon ja näin tämä laji saattaa laukaista akvaariossa muita lajeja herkemmin kalatauteja, joista kärsivät lopulta kaikki akvaarion lajit, sama pätee synnyttäviin hammaskarppeihin.

Ulkonäkö:
Seeprakalan kyljessä kulkee pyrstön ulkoreunasta kiduksiin asti 5 tasaista sinistä raitaa, jotka koostuvat pienistä pigmenteistä. Molemmilla sukupuolilla on viikset, jotka toimivat aistien jatkeena esim. maku- ja tuntoaisti. Lisääntymisikäiselle naaraalle ilmestyy putkilomallinen sukuelinpapilli eli nystyrä peräevän suuaukon etupuolelle, jonka avulla se sirottelee mätimunansa parittelun jälkeen, sukuelinpapilleja voi olla eri lajeissa myös koiraalla, mutta ne ovat eri malliset eri sukupuolten välillä. Vankeudessa seeprakala jää yleensä pienemmäksi kuin luonnossa, jossa seeprakalat kasvavat jopa yli 6 cm pituisiksi. Seeprakalojen suu on ylöspäin muodostunut ja myös vartalon muoto antaa ymmärtää, että kyseessä on pintakala ja kovassakin virtauksessa pärjäävä laji.

Luonnon olosuhteet:
Luonnossa seeprakala elää Intian riisipelloilla, puroissa, lammikoissa, joissa (esim. Shella-joki) ja ojissa veden virtauksen vaihdellessa nopeasta täysin seisovaan.

Seeprakala tieteen apuvälineenä:
Seeprakala on nykyään korvannut lääketieteessä monessa tapauksessa perinteiset laboratoriorotat ja -kanit, koska seeprakala on näitä nopeampi lisääntymään ja kasvamaan, mutta lisäksi seeprakalan poikaset ovat jo alkiovaiheessa ja synnyttyäänkin läpinäkyviä, mikä auttaa erottamaan geneettiset muutokset kalassa jo varhaisessa vaiheessa. Lisäksi lajilla on hyvä perimä, sen koko DNA-ketju tunnetaan jo ennestään hyvin. Seeprakala on myös selkärankainen, joten sen avulla saadaan hyvin nisäkkäisiinkin sovellettavaa/pätevää tietoa. Seeprakaloja kasvatetaan tutkimislaitoksissa, jossa niitä leikellään tutkimuksia varten, niihin istutetaan tauteja, erilaisia soluja ja niitä altistetaan erilaisille raisituksille (säteily, kemikaalit, taudit ym.), niiden sisäelimiä kuten aivoja säilötään pakastamalla Alzheimer ja Parkinsonin taudin tutkimista varten yms. Seeprakalaa on myös hyödynnetty syöpätutkimuksissa ja geenitekniikassa. Uskomattomin ominaisuus seeprakalassa on sen solujen uusiutumiskyky, se pystyy korjaamaan lähes tuhoutuneen sydämen tai kasvattamaan sen tilalle uuden, mutta tämä ei rajoitu pelkästään sydämmeen vaan päteen myös muihin elimiin, selkäytimeen, eri kudoksiin, verkkokalvoon jne.

Risteytyminen:
Danio suvun lajit saattavat pystyä risteytymään keskenään ja pahimmassa tapauksessa synnyttämään lisääntymiskykyisiä poikasia, joten niitä ei kannata pitää samassa akvaariossa. Lajin geenit voivat muuttua lähinnä vain huonompaan suuntaa risteymissä. On syytä pitää mielessä, että nykyiset akvaarioharrastuksessa käytetyt seeprakalat ovat jo valmiiksi pilalle jalostettuja.

Seeprakala on helppo ja aloittelijallekkin sopiva laji, kunhan parven koko on riittvän suuri, akvaario riittävän pitkä ja akvaariosta lyötyy kansilasit.

• Vesikerros: Pohja, keskivesi ja pinta (viihtyy erityisesti pinnan tuntumassa)
• Vedenvirtaus: Akvaariossa saa olla seeprakaloja varten kohtuullinen virtaus
• Koko: 6 cm
• Akvaarion koko: >85 l (pituutta tulisi olla >85 cm)
• Akvaarion sisustus: 
• Tumma pohjamateriaali (oli se sitten sora tai hiekka), tämä tekee seeprakloista värikkäämpiä ja rauhallisempia
• Paljon vapaata uimatilaa ja vesi saa virrata kohtuullisesti
• Akvaarion reunoilla pintaan asti ulottuvia kasveja tai pintakasveja
• Heihohko valaistus ks. lajille huomattavasti parempi kuin kirkas/tehokas
• Parvikoko: >10 kpl poikkeuksetta, mitä enemmän sitä parempi
• Seura: Tulee hyvin toimeen muiden lajien kanssa, tosin saattaa näyhkiä huntueväisiä kaloja
• Lämpötila: 18 - 25 °C (luonnossa yli 28 °C, mutta elää erittäin lyhyen elämän, liian kylmässä vedessä puhkeaa helposti kalatauteja ks. lajille)
• pH: 6 - 7.5
• GH: 5 - 19 dH°
• Elinikä: 3 - 5 v (vanhin tunnettu yksilö noin 5.5 v)
• Kotimaa: Intia, Bangladesh, (aiemmin luultu olevan lähtöisin laajemmalta alueelta: Pakistan, Nepal, Myanmar ym.)
• Vesityyppi: Kirkas, puhdas ja hapekas riittävän nopeasti virtaava vesi
• Muuta TÄRKEÄÄ!: Lajille ominaista valita yksi tietty lisääntymiskumppani, jonka jälkeen koko elinaikana ei yksikään toinen yksilö kelpaa lisääntymiseen. Parit syntyvät itsestään riittävän kookkaissa parvissa.
  
• Sukupuolierot: 
• Usein parvessa muita agressiivisesti "pomotteleva" yksilö onkin naaras, eikä koiras, kuten monen muun lajin kohdalla. Lähinnä parittelun yhteydessä koiraskin voi ajaa takaa naarasta
• Naaras on kauttaaltaan kooltaan suurempi ja pulleampi kuin koiras (koiras on hoikka) ja lisääntymisajankohtana pulskistuu entisestäänkin 
• Naaras on värittömämpi, se on sinertävien raitojen lisksi muuten lähes valkoinen, koiras puolestaan on kauttaaltaan värikäs ja sävyltään kullankeltainen, myös koiraan evät ovat silminnähden räikeän keltaiset ja kooltaan hieman naaraan eviä suuremmat
• Lisääntyminen:



Seeprakalan munia ja vastasyntyneitä poikasia.

• Kudettaminen poikkeuksellisen helppoa, mutta jos kutualtaassa ei tunnu tapahtuvan mitään on syytä koettaa vaihtaa naaraalle toinen koiras kutupariksi
• Proteiinipitoisen ruuan syöttäminen seeprakaloille edesauttaa kutuintoa tulevina päivinä
• Jotkut käyttävät kahta koirasta naaraan kanssa kutualtaassa ja jotkut pitävät naaraan ja koiraan erillään parista päivästä viikkoon tai pariin, minkä jälkeen kalojen pitäisi olla entistäkin kutuintoisempia
• varsinainen kuteminen tapahtuu yleensä aamulla ja kutemisen alkamista edesauttaa kutukippoon pääsevä auringonvalo, sekä kutualtaaseen voidaan myös lisätä edellisen päivän ja illan aikana hyvin pieni määrä kylmää vettä kerrallaan esim. Juomalasillinen, vaikkapa tunnin välein. 
• Seeprakala on mädinlevittäjä, joten kutuakvaariossa on syytä olla verkko niin lähellä pintaa, että seeprakalat pystyvät vielä kuitenkin vapaasti liikkumaan, mutta eivät pääse syömään omia mätimuniaan niiden tippuessa verkon läpi pohjaan. Toinen vaihtoehto on täyttää kutualtaan pohja marmorin kuulilla tai isolla soralla tai kauttaaltaan jollain suojaavalla kasvilla esim. jaavansammalella. Verkon päälläkin voi käyttää jotain kasvia esim. jaavansammal tai karvalehti, jonka päälle koiras ja naaras lopulta menevät kutemaan, ei kuitenkaan ole välttämätöntä
• Kun pohjalla näkyy mätimunia, niin aikuiset yksilöt siirretään takaisin akvaarioonsa. On kuitenkin mahdollista pitää kutupari kutualtaassa vielä jonkin aikaa, nimittäin tällöin kuteminen tapahtuu uudestaan parin kolmen päivän välein, tätä ei kuitenkaan pidä jatkaa pitkään, poikasia tulee jo yhdellä kutemisella useita satoja, eikä naarasta pitää rasittaa turhaan
• Poikaset ovat todella pieniä synnyttyään, joten ravinnoksi käy esim. likoeläimet ja jauheruuat ym. riittvän pienikokoinen poikasravinto (5 - 50 mikrometrin kokoluokkaa), mutta ennen ruokintaa on odotettava ruskuaispussien kulumista loppuun, kuten muillakin kalalajien poikasilla. Poikaset kasvavat todella nopeasti puhtaassa vedessä ja oikealla ravinnolla
• Seeprakala on hanakka syömään muidenkin kalojen mätimunia, joten tämän lajin ollessa seuraakvaariossa, on muiden lajien lähes mahdotonta lisääntyä
• Munia tulee yleensä kerrallaan useita satoja, usein puhutaan suuruusluokasta 300 - 500
• Hedelmöityneet munat tunnistaa siitä, että ne ovat läpinäkyvi lähes saman tien pudotessaan kohti akvaarion pohjaa
• Lisäksi jos kutupari pidetään kutualtaassa, niin kuteminen tapahtuu uudestaan parin kolmen päivän välein, tätä ei kuitenkaan pidä jatkaa pitkään, poikasia tulee jo yhdellä kutemisella useita satoja, eikä naarasta pitää rasittaa turhaan
• Poikaset kuoriutuvat 1 - 2 vuorokauden kuluttua kudusta
  

• Luonne & käyttäyttyminen:
• Erittäin vilkas, jatkuvasti liikkeessä ja käyttää akvaarion jokaisen sentinkin hyödykseen.
• Kiltti muita lajeja kohtaan, mutta saattaa näykkiä huntueväisten lajien eviä
• Parvessa yleensä yksi yksilö, joka määräilee muita silminnähden agressiivisesti
  

• Ravinto:
• Sekasyöjä, erittäin kaikkiruokainen ahmatti, jota täytyy varoa yliruokkimasta, koska ks. laji ei osaa säännöstellä syömistään samoin kuin esim. monet ahvenet
• Hiutaleet, tablettiruuat ja lähes kaikki mahdollinen akvaariokaloille tarkoitettu ravinto
• Hyönteiset, toukat ja äyriäiset, mutta elävän ravinnon on oltava riittävän pienikokoista
• Mätirosvo eli syö erittäin tehokkaasti muiden ja oman lajinsa mädin ja pienet poikaset

Luonnosta kerätty ravinto

LAMMIKOISTA LÖYTYVÄT RUUAKSI SOVELTUVAT ELÄIMET:

Ennenkuin lähtee keräämään luonnosta elävää ravintoa on syytä tietää pari asiaa:

• Hyönteisiä ei kannata koskaan kerätä sellaisista vesistä, joissa on tai on joskus ollut kaloja, koska veden ja hyönteisten mukana saattaa tulla akvaarioon kalatauteja. Itseasiassa kalaisista vesistä ei pitäisi akvaarioon ottaa mitään, ei kasveja, kiviä, juurakoita tai itse kaloja.
• Tietyt hyönteiset ja eläimet ovat vaarassa kuolla pysyvästi Suomen luonnossa sukupuuttoon, joten niitä ei saa kerätä missään muodossa, ei muna, toukka tai aikuisvaiheessa. Rauhoitettuja eläimiä ovat esim. kaikki sammakko- ja jokisimpukkalajit, sekä monet sukeltaja- ja muurahaislajit. Tarkista aina löytämiesi hyönteisten mahdollinen uhanalaisuus esim. tästä tai tästä tai tästä linkistä.
• Tietyt ruuaksi soveltuvalta näyttävät eläimet eivät välttämättä sovi akvaariokalojen ruuaksi, jotkut vesihyönteiset saattavat jopa tappaa ja syödä pienempiä kaloja tai olla myrkyllisiä jopa ihmisille. Näin ollen on syytä tutustua jokaiseen hyönteislajiin erikseen ennen akvaarioon laittamista tai pitäytyä turvalliseksi todetuissa lajeissa. Huonoja lajeja ovat esim. vesihämähäkki ja sudenkorennon toukat.

  
Sulkahyttysen (Chaoborus) toukka [Sopii ravinnoksi!]:

Toukista ylempi on sulkahyttynen.

Sulkahyttynen kuuluu kaksisiipisten lahkoon (Diptera = kärpäset ja hyttyset), alalahko sääsket (Nematocera) ja osalahko Culicomorpha, suku on Chaoboridae eli Chaoborus. Tähän sukuun kuuluu ainakin 8 eri lajia, jotka ovat: Chaoborus albatus, C. americanus, C. astictopus, C.flavicans, C. trivittatus, C. obscuripes, C. punctipennis, ja C. crystallinus. Nämä hyttysen toukat tunnistaa helpoiten uimarakoista, jotka näkyvät tummina suurina pallomaisina muodostelmina toukkien sisällä, sekä niiden anaaliviuhkoista, jotka koostuvat vähintään 16 säikeestä ja niiden tuntosarvesta, joka on osa niiden suun rakennetta. Ne kestävät hyvin huonoissakin vesioloissa, likaisessa ja vähähappisessa kuormitetussa vedessä. Ne säätelevät uinti syvyyttään uimarakon avulla, mutta ovat muutoin avuttomia liikkumaan. Niitä löytyy seisovasta vedestä esim. lammikoista ja järvistä (järvissä saattaa mukana tulla tauteja, metsälammikoista kerättynä ei tule). Luonnossa ne saalistavat kaikkea itseään pienempää suunosaksi muostuneella tuntosarvella kaapaten, niiden tyypillistä ravintoa ovat muiden hyönteisten toukat ja vesikirput.

Toukista sulkahyttynen on vasemmalla.

Sulkahyttyset kasvavat toukkavaiheessa yleensä korkeintaa sentin mittaisiksi (tai paljon lyhyemmäksikkin riippuen lajista) ja aikuisina hyttysinä ne eivät syö lainkaan ja elävätkin vain muutaman päivän. Lammikoista näitä toukkia löytyy etenkin keväällä.

Kaikkein pienimpien kalojen ruuaksi nämä eivät sovellu suuren kokonsa puolesta, mutta suurille kaloille ne ovat hyvää ravintoa.

Vesimittari [Water strider] [Sopii ravinnoksi!]:

Vesimittari on pienestä koostaan ja melko sympaattisesta ulkonäöstään huolimatta tehokas saalistaja ja petoeläin joka syö hämähäkkejä, kastematoja ja muita omaan kokoonsa nähden melko kookkaitakin hyönteisiä (itseään suurempiakin). Se kuuluu selkärangattomiin ja tarkemmin luteisiin ja osa vesimittareista osaa myös lentää selässään olevilla siivillä, jotka erottaa kun vesimittaria katsoo riittävän läheltä. Veden varaan joutuneen uhrinsa se tunnistaa veden värähtelystä jaloissaan kasvavien, vettä hylkivien, karvojen avulla. Se myös rasvaa raajansa suun lähellä olevalla rasvaelimellä, kuten esim. vesilinnut rasvaavat sulkansa. Se pysyy vedenpinnalla veden pintapaineen avulla neljällä nivelvartisella raajalla, joissa on yksi nivel. Raajat ovat lähes kaksi kertaa sen vartalon mittaisia. Jos se syystä tai toisesta putoaisi vedenpinnan alle niin ne pystyy taistelemaan tiensä takaisin pinnalle. Uhrinsa se imee kärsällään kuiviin ja toisinaan se voi syödä lajikumppaneitaankin. Parittelevan vesimittaripariskunnan tunnistaa siitä, että ne ovat päällekkäin. Koiras on selässä oleva kooltaan pienempi yksilö ja suurempi eli naaras on alla. Talven vesimittari viettää kuivalla maalla. Ne ilmoittavat veden pintaa värisyttämällä reviiristään ja paritteluhalustaan vastakkaiselle sukupuolelle.

Ei täysin turvallinen elävänä akvaariossa, jossa on kalojen, kotiloiden tai rapujen poikasia, jotka saattavat käydä vedenpinnan tuntumassa. Vesimittari saattaa nimittäin saalistaa pienimpiä yksilöitä ruuakseen. Vesimittarin avulla saattaa tosin päästä eroon pinnalla asustelevista tuhoeläimistä, kuten hyppyhäntäisistä, ellei akvaariossa kukaan syö vesimittareita. Vesimittarin avulla voi myös yrittää päästä eroon akvaarion pinnalla elävistä hyppyhäntäisistä, mutta vesimittari pystyy helposti myös karkaamaan akvaariosta eikä se kuole jouduttuaan vedestä pois.

Vesisiira (Asellus aquaticus) [Waterlouse] [Sopii ravinnoksi, suurimmille kalalajeille!]:

Aikuisia vesisiiroja vasemmalla ja oikealla.

Vesisiira on äyriäisiin kuuluva kitiini kuorinen niveljalkainen ja luo rapujen tapaan kuorensa, kuoren vaihdon aikana siira sätkii kovasti päästäkseen vanhasta kuorestaan irti. Se viihtyy pienissä lammikoissakin, jopa likaisissa ja huonoissa vesioloissa. Se syö ruuakseen lahoavaa kasvisainesta, ja joutuu luonnossa joissa ja järvissä toisinaan kalojen ruuaksi. Vesisiira on pelottavasta ulkonäöstään huolimatta sympaattinen, kiltti ja kaikintavoin harmiton  hyötyeläin. Suuren kokonsa puolesta sopii ruuaksi vain suurimman kokoluokan petokaloille (täysikokoista taistelukalaakin suuremmille). Vesisiiraa pidetään akvaariossa itseasiassa useimmin lemmikkinä kuin kalojen ruokana, koska se on päiväaktiivinen ja melko vilkas pohjan puhdistaja, joka ei kiusaa edes pieniä

Vesisiirat pariskunta.

sukaravun poikasia. Vesisiira tykkää piilotella kivien koloissa ja muissa piilopaikoissa, mutta on silti nähtävillä päiväsaikaankin. Pohjan puhdistajana se on tehokkaampi kuin lähes mikä tahansa muu perinteisesti akvaarion pohjaa puhdistavista otuksista, kun monniset eivät lahonneita kasvin osia syö niin vesisiirat syövät ja sukaravut taas ovat vesisiiraa kymmenkertaisesti hitaampia "talonmiehiä" akvaarion puhdistamisessa. Vesisiira on luonnossakin vaaraton hyötyeläin ja siirojen tapaan myös vesisiira on erittäin kookas ~ 20 mm aikuisena, suurimmat siiralajit jopa 40 cm pituisia. Naaras on koirasta suurempi.

Erittäin suurille kaloille ruuaksi sopiva, mutta paljon paremmin sopii lemmikkieläimeksi akvaarioon puhdistamaan pohjaa lahoavasta biojätteestä.

Vesihämähäkki (Argyroneta aquatica) [Ei sovi ravinnoksi!]:

Vesihämähäkki on suomen myrkyllisin hämähäkkilaji (ja suomen ainoa vedessä ja vedenpinnan alapuolella elävä hämähäkki), jonka purema saattaa olla allergiselle tai yliherkälle ihmiselle hyvinkin vaarallinen (kyypakkaus varoiksi mukaan lammikkoretkille) samoin kuin pienille lapsille ja vanhuksille, joten lammikkoihin ei tulisi paljaita käsiä veden pinnan alapuolelle laittaa. Hämähäkeistä muutenkin lähes jokainen laji on myrkyllinen (se kuuluu osana niiden saalistukseen), mutta ihmiselle vaarallisia lajeja ei ole kuin vesihämähäkki, koska muiden suomalaisten hämähäkkien hampaat tuskin edes lävistävät ihmisen ihoa. Sen väri voi vaihdella pikimustasta ruosteisen keltaruskeaan. Tämä otus pystyy hengittämään vedenpinnan alapuolella kehonsa takaosan ympäröivällä ilmakuplalla, ja sen pesä koostuu myös ilmakuplista. Ilmakuplat myös imevät vedestä happea puoleensa, joten levossa olevan vesihämähäkin ei tarvitse täydentää happivarastoa. Hämähäkin seitti toimii ikäänkuin kiduksina tai puoliläpäisevänä kalvona, mikä mahdollistaa hapen saannin myös vedestä. Vesihämähäkki voi kuitenkin myös helposti hukkua veteen, kuten valitettavasti kuvassa on käynyt. Vesihämähäkki tekee siis pesänsä ja parittelee veden pinnan alapuolella. Pesäänsä se kuljettaa tarpeen mukaan lisää happea, paitsi talvehtiessaan. Se saalistaa hyöteisiä, jotka se sitten raahaa pesäänsä ateriointia varten ja saattaa jopa tappaa ja syödä sammakon (tai kalan). Sen erottaa rantahämähäkistä siitä, että se on rantahämähäkkiä pienempi ja on ainoa hämähäkkilaji, joka pystyy olemaan vedenpinnan alapuolella, ja rantahämähäkillä on eturuumiissaan molemmin puolin vaaleat raidat, kun vesihämähäkki on lähes yksivärinen (eturuumissa keskellä kehoa juova). Naaras on koirasta pienempi, mikä on hämähäkeistä puhuttaessa harvinaisempaa, joissain hämähäkkilajeissa naaras voi olla moninkertaisesti koiraan kokoinen ja jopa tappaa ja syödä koiraan parittelun jälkeen. Ruumiiltaan se on ~20 mm pitkä, joten se on melkoisen kookas hämähäkiksi. Naaras munii 30 – 70 munaa, joista syntyvät poikaset asuvat naaraan vesipesässä.

Vesihämähäkkejä ei kannata akvaarioon ruuaksi kerätä vaan ne on syytä jättää luontoon, eikä niitä kannata pidellä myrkyllisyyden vuoksi paljain käsin muutenkaan, vaikka ne eivät yleensä ilman syytä purekkaan, eivätkä ole terveelle aikuiselle kovin vaarallisiakaan. Ne voivat pahimmillaan tappaa ja syödä pienempiä kaloja ym. akvaario-oloissakin.

Vesiperhosen (Trichoptera) toukka [Vain harva laji sopii ravinnoksi, uhanalainen!]:

Vesiperhosia esiintyy suomessa yli 200 lajia, jotka kuuluvat 18 eri heimoon. Niiden elinkaari on yksivuotinen ja kehitysvaiheet ovat muna, toukka(=sirvi) ja kotelo(=pupa). Aikuiset vesiperhoset elävät lyhyen elämän, vain viikosta kuukauteen ja niiden parittelun tunnistaa sik-sak-tyyppisestä lentämisestä veden pinnan lähettyvillä, jonne naaras munii munat. Toukka vaiheessa kuvan laji pysyy putkessa piilossa, kunnes tulee kotelovaiheeseen, josta lopulta vesiperhosen täytyy päästä ulos kotelostaan ja uida nopeasti vedenpintaan muuttuen aikuiseksi. Tämä on se vaihe, jossa vesiperhosen kaikkein helpoiten jää petojen saaliiksi. Luonnossa kalat syövät toisinaan näitä toukka ja kotelovaiheessa olevia vesiperhosia.
Toukat rakentavat itselleen suojaputken tai kotelon, jonka muoto, rakenne ja rakennusaines (kivi, puu ja kasvit) riippuu lajista. Kuvassa näkyvä toukka rakentaa avonaisen putken, puunoksista irrottamallaan materiaalilla, josta se sitten saalistaa itselleen ravintoa esim. pieniä hyönteisiä ja lahoavaa biojätettä. Putki itseasiassa muistuttaa ulkonäöltään täysin lyhyttä oksan pätkää ja vesiperhosen toukaksi sen tunnistaa siitä, että se liikkuu tai sen päästä tulee välillä, ulkonäöltään muurahaista muistuttava, vesiperhosen toukka kurkistamaan. Nämä toukat ovat kookkaita ja ulkonäöltään melko pelottavan näköisiä otuksia.

Vesiperhoslajeista ainakin yli 10 lajia on suomessa rauhoitettuja, joten luonnosta löydetty laji pitäisi tunnistaa tarkkaan, ennenkuin sitä voisi akvaariokalojen ruuaksi edes harkita.
  
Vesipunkki (Hydracarina) [Ei sovi ravinnoksi - loiseläin, jota kalat eivät syö!]:

Vesipunkkeja löytyy useista eri heimoista, mistä johtuen ne luokitellaan ryhmissä, eikä heimoittain. Pääryhmä on Acarina ja alaryhmä Hydracarina (= Hydrachnellae eli Hydrachnidia). Vain hydracarinaan laskettavat lajit ovat täysin vedessä eläviä, kun muut lajit elävät vain osittain vedessä ja pääosin kuivalla maalla. Yläheimoja on 9 ryhmää ja heimoja 40. Kuvassa näkyvä Suomestakin metsälammikoista löytyvä yksilö kuuluu Hydrachna sukuun. Yleisesti vesipunkkeja löytyy makeasta vedestä, ne viihtyvät lammikoissa, vesiputouksissa, puiden onkaloissa, järvissä ja jopa kuumissa lähteissä. Ne viihtyvät puhtaassa vedessä, jossa on runsaasti kasvillisuutta. Yleensä niitä tavataan vesistöjen reuna-alueilla. Vain erittäin harva laji on sopeutunut elämään merivedessä. Eri vesipunkki lajeja on olemassa yli 5000 ja Suomestakin niitä löytyy yli 200 eri lajia. Vesipunkit ovat noin 0.5 - 4 mm pituisia (yleinen kokoluokka ~ 3 mm, suurin tunnettu laji ~ 8 mm) hämähäkkieläinten lahkoon kuuluvia vesihyönteisiä joilla on tyypillisesti 8 raajaa (jotka kukin koostuvat 7:stä osasta), kuten hämähäkeillä. Raajojen lisäksi niillä on pari purenta leukoja, uhrin lävistämistä varten. Ne hengittävät joko ihon läpi tai hengitystorven avulla. Vesipunkit ovat toukkavaiheesta eteenpäin petoeläimiä, jotka syövät ruuakseen itseään pienempiä toukkia ja hyönteisiä, lävistämällä uhrinsa ja imemällä uhrinsa kuiviin, niiden sylki tai paremminkin ruuansulatusneste auttaa sulattamaan uhrin kudoksia helposti syötäväksi ravinnoksi. Useammat lajit ovat myös kannibaaleja eli syövät toisia vesipunkkeja niiden eri elinkaaren muodoissa. Jotkut lajit syövät aikuisenakin levää, kasveja ja hajoavaa biojätettä, mutta pääasiassa ovat petoja. Vesipunkille on tyypillistä raajoihin nähden melko kookas pallon muotoinen keho, jossa ei ole selkeästi erottuvaa päätä tai pyrstöä. Kömpelöltä näyttävästä ruumiinrakenteestaan huolimatta vesipunkki liikkuu nopeasti ja varsin sulavasti vedessä. Raajat sijaitsevat eri lajeilla tyypillisesti pikemminkin ruumiin etu- kuin takaosassa. Vesipunkit ovat väriltään kirkkaita/erottuvia ja voivat olla väriltään kirkkaan punaisia, vihreitä, mustia, ruskeita, tumman punaisia, oransseja, vaaleanpunaisia, läpikuultavia, valkoisia, kellertäviä tai jopa sinertäviä. Yksivärisyyden lisäksi niissä voi esiintyä tummia, mustia tai ruskeita, kuvioita. Räikeä väritys on itseasiassa 'varoitusväri' saalistajille, jonka nähdessään esim. kalat joko synnynnäisesti ymmärtävät pysyä tai oppivat erittäin nopeasti pysymään kaukana vesipunkeista (aiheesta on jopa suoritettu laboratorio kokeita kaloille). Vesipunkit nimittäin erittävät ihorauhasillaan vaaran uhatessa selkäpuolelleen kemikaaleja, jotka saavat vesipunkin maistumaan vastenmieliselle ja ovat haitallisia(= lähes myrkyllisiä) saalistajille, kuten kaloille (tiedetään, että on olemassa ainakin yksi kalalaji joka nimenomaan metsästää vesipunkkeja ravinnokseen, mutta tämä on äärimmäisen harvinaista kaloille). Näin ollen niiden kehokin on rakenteeltaan erittäin pehmeä, koska ne eivät tarvitse suojakuorta puollustautuakseen. Vesipunkit lisääntyvät yleensä koiraan roikkuessa tartuntaraajoillaan naaraaseen kirjaimellisesti liimaantuneena, minkä yhteydessä koiras siirtää sperman naaraaseen siittiökotelon eli spermatoforin muodossa (= siemennestettä suojapussin sisällä), joissain lajeissa koiras laskee siittiökotelon maahan ja naaras hedelmöittää sillä itsensä. Joidenkin lajien naaraat pystyvät munimaan tuhansia munia kerrallaan ja naaraat yleensä munivat munat yhdeksi ryppääksi, jonka suojaavat nesteellä joka kovettuu kestäväksi suojakuoreksi. Vesipunkin toukat ovat lähes lajista riippumatta loisia (joidenkin lajien aikuiset yksilöt ovat myös), niitä saattaa löytyä vesikasvien tai vesieläinten, kuten äyriäisten pinnoilla roikkumasta, vesipisaran muotoisina oransseina täplinä, imemässä isäntäeliöstään ravinteita (verta, proteiinia ym.). Eri lajien elämänkierto vaihtelee keskenään, mutta on yleisestiottaen monivaiheinen ja erittäin monimutkainen, tyypillistä on 4 eri vaihetta aikuis ja toukkavaiheen lisäksi. Suurimmat toukat erottaa paljaalla silmällä ja toukkia on yleensä isäntäeliössään paljon. Vesipunkin toukkavaiheella ei ole aina raajoja, mutta monilla lajeilla on toukkavaiheessa 3 raajaparia ja erityinen suun rakenne, jolla se pystyy roikkumaan hyvin lujasti kiinni valitsemassa kohteessaan, toukat myös pystyvät hyppäämään korkealle veden pinnan yläpuolellakin ja uimaan salamannopeasti löytääkseen isäntäeliön, luonnossa niiden henkiinjäämisprosentti kun on melko mitätön. Toukat jotka eivät löydä isäntää, kuolevat parissa viikossa.

Vesipunkkeja, niiden munia tai toukkia ei missään nimessä ole syytä päästää akvaarioon, koska kalat eivät niitä (ainakaan kirkkaan värisiä lajeja) syö, osalla lajeista on kyky tuhota akvaariokasveja ja jotkut lajit elävät koko elämänsä loisimalla vesieläimissä, akvaariossa sopivia kohteita ovat esim. sukaravut ja kotilot, mutta valtavan lajikirjon ja vesipunkin elinkaaren tuntien on ainakin teoriassa mahdollista, että jotkut lajit pesiytyisivät kalojen kiduksiinkin. Aikuinen vesipunkki saalistaa pieniä sukarapuja ja muita äyriäisiä. Lisäksi vesipunkeista eroon pääseminen voi osoittautua hankalaksi, ilman että vahingoitettaisiin hyötybakteereita tai akvaarion muita asukkaita.

....LISÄÄ VESIHYÖNTEISIÄ TULOSSA...

Miekkapyrstö (Xiphophorus hellerii)

Miekkapyrstö koiras ("västäräkki" muunnos).

Poikasia kantava miekkapyrstö naaras ("västäräkki" muunnos).

Yleistä:

Nimi Xiphophorus tulee kreikan kielisistä sanoista xiphos=miekka ja pherein=kantaa eli "miekan kantaja", koska kaikilla lajin koirailla on miekan muotoinen uloke pyrstönsä alareunassa. Lajista on olemassa kuitenkin eri pyrstömuunnelmia, esim. lyyra-, simpson-, huntu- ja viiripyrstö ja värivaihtoehtoja löytyy useita, joita ei luonnossa ei esiinny (värejä on saatu lisää risteyttämällä platyjen kanssa). Esim. simpson ja lyyrapyrstöt ovat saaneet alkunsa mutaatioista. Huntupyrstöiset miekkapyrstöt ovat paitsi muiden jalosteiden tapaan luonnonmuotoa selkeästi heikompia, mutta lisäksi nämä koiraat ovat täysin lisääntymiskyvyttömiä. Jalostettuja värejä ovat esim. keltainen, vihreän eri sävyt, laikukkaan puna-harmaa, musta ja korallinpunainen. Luonnonmuodolla väri ei ole yhtä tehokkaasti ostajaa houkutteleva, koska alkuperäinen väri on vaatimaton vihreä-ruskehtava. Yleisin värimuunnos on punainen ja punaisesta västäräkkimuoto, jolla evät ovat mustat, mutta muuten kala on puna-oranssi.

Miekkapyrstöt kasvavat suurikokoisiksi, minkä lisäksi ne ovat luonteeltaan hyvin agressiivisia (verrattuna esim. sukulaisiinsa platyihin, molleihin tai miljoonakaloihin) ja erityisesti koiraat ovat salamannopeita uimareita. Jokainen edellä mainituista ominaisuuksista tarkoittaa jo yksistäänkin, että laji vaatii paljon tilaa eli suuren akvaarion, joten miekkapyrstöjä ei ole syytä missään tapauksessa pitää alle 85 cm mittaisessa akvaariossa tai alle 140 L tilavuudessa, järkevä akvaarion koko onkin vähintään 1 m pituinen ja ainakin yli 160 litrainen.

Luonnon olot:

Miekkapyrstöjä esiintyy luonnossa nopeasti virtaavissa vesissä, joissa on runsaasti kasvillisuutta. Tyypillisiä vesistöjä ovat kanaalit, lammikot, lähteet sivuhaaroineen ja joet Meksiko-Guatemala suunnalla. Miekkapyrstö syö luonnossa kalojen poikasia, hyönteisiä, toukkia, mutta myös levä ja kasvispitoista ravintoa muiden synnyttävien hammaskarppien tavoin.

Luonne ja lajikohtaiset vaatimukset:

Miekkapyrstöt ovat agressiivisia, mikä on lähinnä oman lajin yksilöihin kohdistuvaa, mutta esim. omenakotiloita ei voi missään nimessä yhdistää miekkapyrstöjen kanssa, koska miekkapyrstöt raatelisivat niitä uupumatta odottaen kuoreensa piilotuneen kotilon näyttäytymistä! Myös platyjen kanssa saattaa esiintyä agressiivisuutta, mutta näitä lajeja ei saa muutenkaan pitää samassa altaassa. Koiraissa on aina yksi alfa uros ja tämä voimakkain yksilö saattaa kiusata muita koiraita hyvinkin julmasti, joten akvaariossa on oltava paljon suojia (esim. kasvipöheikköjä, isoja/korkeita luolia yms.). On myös tyypillistä, että muut koiraat jäävät alfa yksilöä pienemmiksi ja alistuvat toisarvoisen yksilön rooliin. Joskus esim. kahta parvea yhdistäessä on mahdollista nähdä kuinka kaksi kookasta koirasta haastavat toisensa panoksena alfa uroksen asema ks. reviirillä. Kamppailu ei tavallisesti pääty haavoihin tai kuolemaan vaan on enemmänkin tahtojen taistelu, koiraat kerääntyvät ikäänkuin ympyrän muotoon värisyttämään itseään ja uivat toisiaan takaa ärhäkästi tai uivat päin toistensa kylkeä aina välillä pysähtyen värisyttämään itseään uhkaavasti. Lopulta toinen koiraista yksinkertaisesti luovuttaa ja alentuu uudelle tai roolinsa pitäneelle alfa yksilölle. Tästä käytöksestä johtuen pieneen akvaarioon (<140l) ei pidä ottaa montaa koirasta, vaan mielummin enemmän naaraita ja yksi koiras. Alfa yksilön haastaminen liittyy usein lisääntymisviettiin, ja koska alfa yksilö ei salli muiden koiraiden menevän lähellekkään ketään naaraista niin jossain vaiheessa tämä voi synnyttää alfa yksilön haastamisen. Lisääntymis mielessä miekkapyrstö ei ole yhtä aktiivinen kuin esim. miljoonakalat, joten naaraat saavat olla kohtuu hyvin rauhassa.

Sukupuolierot:

Koiras pystyy uimaan takaperin lähes yhtä nopeasti kuin etuperinkin, mikä on erittäin poikkeuksellinen kyky kalalle ja tätä ominaisuutta varten onkin pyrstön alareunassa oleva miekka tarpeen, tasapainottelua varten. Koiras ui salaman nopeasti kookkaimman naaraan perässä tämän eteen esitellen tälle miekkaansa lisääntymispuuhien toivossa(samoin kuin riikinkukko esittelee sulkiaan), ja pystyy kaikenlisäksi pujottelemaan hyvinkin haastavista ahtaista esteistä takaperin törmäämättä mihinkään,kylkiviiva-aistinsa avulla. Koiras on muodoltaan kapea ja pitkämäinen ja myös sen evät viestittävät samaa eli kyseessä on erittäin nopea uimari. Naaras on lyhyempi ja pulleampi, eikä sen tarvitsekkaan osata uida takaperin, mutta naaras on myös etuperin uinnissa koirasta hitaampi.

Erityistä:

Sukupuolensa vaihtanut luonnonoikku "entinen naaras".

Miekkapyrstö on niitä harvoja lajeja, joissa naaras voi jopa vielä viimeisinä elinvuosinaan vaihtaa sukupuolensa naaraasta koiraaksi, tällöin naaraasta kasvaa helposti akvaarion kookkain miekkapyrstö yksilö, koska naaras on jo valmiiksi täysikokoisen naaraan tapaan pysty ja sivusuunnassa koirasta paljon kookkaampi ja koiraaksi muuttuessaan se kasvaa pituuttakin naaraisiin, sekä koiraisiin verrattuna enemmän. Koiraaksi muuttunut naaras ei tule koskaan olemaan täysin "puhdas"/oikea koiras, vaan niistä tulee kömpelösti takaperin uintia yrittäviä välimuotoja/luonnonoikkuja, jotka eivät ole enää kunnolla kumpaakaan sukupuolta. Tämän lajin kohdalla puhutaan usein myös myöhäisestä sukupuolen kehittymisestä, että koiras olisi vain naamioituneena naaraaksi jopa useiden vuosien ajan ja täten välttää alfaurosten agressiivisen kiusaamisen tai on muuten vaan kehittynyt hitaammin. Myöhäisesti kehittyneet koiraat, jotka eivät koskaan alunperin olleetkaan naaraita, kasvavat kookkaammiksi kuin varhaisiässä koiraiksi kehittyneet koiraat ja toisin kuin aidot sukupuolen vaihtajat, niistä tuleekin täysin lisääntymiskykyisiä ja muutenkin puhdasverisiä koiraita.

Risteytyminen:

Miekkapyrstö pystyy risteytymään platyjen kanssa, joten niitä ei pidä koskaan pitää samassa akvaariossa, monissa miekkapyrstöjalosteissa on tarvittu muita lajeja, tästä hyvä merkki on esim. se, että jos miekkapyrstöllä näkyy musta raita kyljessään. Kaikki risteymät ovat aina heikkoja ja ei toivotuja, koska risteytymisessä geenit menevät pilalle. Miljoonakala ja miekkapyrstö puolestaan eivät voi risteytyä, koska ovat eri sukua, eivätkä myöskään molli ja miekkapyrstö risteydy. 

Poikaset:

Agressiivinen luonne alkaa näkyä poikasissa jo hyvin varhaisessa iässä, etenkin ruokinta-aikaan, jolloin osa poikasista keskittyy enemmänkin toisten poikasten häätämiseen ruokapaikalta ja yleiseen tappeluun, kuin itse syömiseen. Poikasten agressiivisuus näkyy myös tai paremminkin etenkin naaraissa, kun aikuisissa yksilöissä agressiivisuus kuuluu enemmänkin koiraiden käytökseen.

Miekkapyrstön poikaset pyrkivät yleensä akvaarion pohjaan, toisin kuin esim. miljoonakalan poikaset, jotka pyrkivät pysymään pinnan välittömässä tuntumassa. Lisääntyminen tapahtuu samoin kuin miljoonakaloilla ja näiden kahden lajin poikasia voi olla vaikea erottaa toisistaan kun ovat vielä pieniä.

Miekkapyrstöt syövät myös omia poikasiaankin, mutta poikasia voi silti kasvaa jopa aikuiseksi seura-akvaariossakin, riippuen akvaarion kasvillisuuden määrästä ja muista kalalajeista. 

Todella helppo ja aloittelijallekkin sopiva kala, joka ei kuitenkaan sovi monestakaan syystä seura-akvaarioon ja kärsii suunnattomasti liian pienessä akvaariossa.

• Vesikerros: Pinta enimmäkseen (myös keskiosa ja pohja, etenkin nuorilla yksilöillä)
• Vedenvirtaus: Kohtuullinen - nopea virtaus, myös rauhallisia paikkoja (esim. kasvien avulla)
• Koko: 14 - 16 cm
• Akvaarion koko: >140 l
• Akvaarion sisustus: Paljon kasvitiheikköjä toisarvoisille koiraille ja kantaville naaraille suojaksi, mutta riittävästi myös uintitilaa. Näykkivät mielellään esim. amerikan kilpukan juuria ja levää. Jaavansammal antaa poikasille hyvän suojan elämän alkutaipaleelle.
• Parvikoko: 1 koiras ja useita naaraita (suureen akvaarioon voi ottaa useita koiraita)
• Seura:  Voi pitää lajiakvaariossakin, mutta tulee toimeen erinomaisesti seura-akvaariossa
• Lämpötila: 22 - 28 °C (jalostetut yksilöt usein kasvatettu lämpöisemmissä vesissä)
• pH: 7 - 8
• GH: 10 - 20 dH° (eivät pysy terveinä pehmeässä vedessä, varsinkin jalostetut yksilöt vaativat hyvinkin kovaa vettä)
• Elinikä: 3 - 5 vuotta
• Kotimaa: Pohjois- ja Keski-Amerikka
• Vesityyppi: Kirkas, neutraali tai emäksinen, mutta ei koskaan pehmeä vesi
• Muuta TÄRKEÄÄ!: Ei pidä yhdistää esim. taistelukalan kanssa, taistelukala ei suoranaisesti hyökkää miekkapyrstöjen kimppuun, mutta yrittää näyttää jatkuvasti kenen reviirillä ollaan, muunmuassa aukomalla kiduskansiaan ja uimalla miekkapyrstöjen suuntaan näyttäen, että miekkapyrstöjen tulisi väistää, myöskään vesiarvot yms. eivät sovi näillä täysin yhteen. 
• Miekkapyrstöt kuuluvat lajeihin, jotka hyppivät akvaariosta pois monia muita lajeja herkemmin, joten kansilasit akvaariossa ovat pakolliset. 
• Miekkapyrstöjä pidetään toisinaan myös hieman suolapitoisessa vedessä, jopa murtovesissä, varsinkin aasiassa jalostettuja yksilöitä. Kuitenkin jos tiedät omien yksilöitesi olleen sukupolvien ajan makeassa vedessä, on parempi jatkaa samalla linjalla jatkossakin ja samoin jos tiedät ostamiesi yksilöiden olleen sukupolvien ajan suolapitoisessa vedessä, on silloin parempi käyttää jatkossakin suolaa syy selviää täältä.
• Sukupuolierot: 
• Naaras muuten suurempi, paitsi kokonaismitaltaan lyhyempi, koiras puolestaan solakka ja pitkämäinen, mutta naarasta matalampi ja litteämpi
• Koiraalla on miekka pyrstössään ja vain koiras osaa uida takaperin, koiraalla muiden synnyttävien hammaskarppien tapaan siitinevä
• Lisääntyminen:



Iso agressiivinen poikanen vartioi kesäkurpitsaa.

• Lisäännyttäminen helppoa, kaikki tapahtuu käytännössä itsestään
• Koiras värisyttelee itseään ja tanssii naaraan edessä esitelleen miekkaansa naaraalle, joka yleensä näyttää vain uivan koirasta karkuun, kunnes koiras pääsee lopulta hedelmöittämään naaraan siitinevällään eli gonopodilla
• Naaras kantaa poikasiaan noin 3 - 4 viikkoa ja synnytys kestää noin 2 h
• Poikasia syntyy kerrallaan muutamasta kymmenestä jopa helposti yli 60 yksilöön 
• Poikaset kantavat heti synnyttään ruskuaispussia, joten poikasia ei pidä ruokkia heti niiden synnyttyä ja poikaset uivat heti synnyttyään nopeasti pystyen pakenemaan välittömästi mahdollisia saalistajia
• Naaras voi saada poikasia noin kuukauden - puolentoista kuukauden välein, koska munasolujen täytyy saada kehittyä synnyttämisen jälkeen, jatkuva lisääntyminen on erittäin raskasta naaraalle ja viileä vesi tekee synnytyksestä entistäkin raskaampaa, lämpöinen vesi puolestaan auttaa synnyttämistä
• Poikaset pyrkivät yleensä pohjaan ja ovat jo pian syntymänsä jälkeen agressiivisia toisiaan kohtaan varsinkin ruokinta-aikaan. Poikaset eivät tarvi erillisiä poikasruokia vaan syövät esim. pohjatabletteja tai pohjaan vajonneita hiutaleita
• Varastoi siemennestettä monien muiden synnyttävien hammaskarppien tavoin munanjohtimeen, joten yllättäviä synnytyksiä saattaa esiintyä yhdellä hedelmöittämis kerralla helposti yli kolmekkin kertaa peräkkäin

• Luonne & käyttäyttyminen:
• Agressiivinen/ärhäkkä, hyvin eloisa eli ei sovellu kaikkein rauhallisimpien lajien seuraksi. Tutkii mielellään akvaariota ympäriinsä, varsinkin uusia kasveja ja koristeita, joita akvaarioon tuodaan. Kyseessä on myös keskiverto akvaariokalaa hieman älykkäämpi laji, jolle voi opettaa yksinkertaisia temppujakin, samoin kuin kultakaloille, norsukaloille taistelukaloille ja monille muille ahven lajeille.

• Ravinto:
• Levät ja kasvit esim. pakasteherneet ja parsan kukinto-osa
• Kaikki hiutaleruuat erityisesti kasvispitoiset synnyttäville hammaskarpeille tarkoitetut hiutaleruuat
• Tabletit, kuten Novotabs ja Viformo, mutta myös monet muut vastaavat
• Elävä ravinto: madot, hyönteiset ym. erittäin kaikkiruokainen, syö myös kalan poikasia ja valitettavasti myös omiaan