perjantai 17. elokuuta 2012

Luonnosta kerätty ravinto

LAMMIKOISTA LÖYTYVÄT RUUAKSI SOVELTUVAT ELÄIMET:

Ennenkuin lähtee keräämään luonnosta elävää ravintoa on syytä tietää pari asiaa:
  • Hyönteisiä ei kannata koskaan kerätä sellaisista vesistä, joissa on tai on joskus ollut kaloja, koska veden ja hyönteisten mukana saattaa tulla akvaarioon kalatauteja. Itseasiassa kalaisista vesistä ei pitäisi akvaarioon ottaa mitään, ei kasveja, kiviä, juurakoita tai itse kaloja.
  • Tietyt hyönteiset ja eläimet ovat vaarassa kuolla pysyvästi Suomen luonnossa sukupuuttoon, joten niitä ei saa kerätä missään muodossa, ei muna, toukka tai aikuisvaiheessa. Rauhoitettuja eläimiä ovat esim. kaikki sammakko- ja jokisimpukkalajit, sekä monet sukeltaja- ja muurahaislajit. Tarkista aina löytämiesi hyönteisten mahdollinen uhanalaisuus esim. tästä tai tästä tai tästä linkistä.
  • Tietyt ruuaksi soveltuvalta näyttävät eläimet eivät välttämättä sovi akvaariokalojen ruuaksi, jotkut vesihyönteiset saattavat jopa tappaa ja syödä pienempiä kaloja tai olla myrkyllisiä jopa ihmisille. Näin ollen on syytä tutustua jokaiseen hyönteislajiin erikseen ennen akvaarioon laittamista tai pitäytyä turvalliseksi todetuissa lajeissa. Huonoja lajeja ovat esim. vesihämähäkki ja sudenkorennon toukat.
  
Sulkahyttysen (Chaoborus) toukka [Sopii ravinnoksi!]:

Toukista ylempi on sulkahyttynen.
Sulkahyttynen kuuluu kaksisiipisten lahkoon (Diptera = kärpäset ja hyttyset), alalahko sääsket (Nematocera) ja osalahko Culicomorpha, suku on Chaoboridae eli Chaoborus. Tähän sukuun kuuluu ainakin 8 eri lajia, jotka ovat: Chaoborus albatus, C. americanus, C. astictopus, C.flavicans, C. trivittatus, C. obscuripes, C. punctipennis, ja C. crystallinus. Nämä hyttysen toukat tunnistaa helpoiten uimarakoista, jotka näkyvät tummina suurina pallomaisina muodostelmina toukkien sisällä, sekä niiden anaaliviuhkoista, jotka koostuvat vähintään 16 säikeestä ja niiden tuntosarvesta, joka on osa niiden suun rakennetta. Ne kestävät hyvin huonoissakin vesioloissa, likaisessa ja vähähappisessa kuormitetussa vedessä. Ne säätelevät uinti syvyyttään uimarakon avulla, mutta ovat muutoin avuttomia liikkumaan. Niitä löytyy seisovasta vedestä esim. lammikoista ja järvistä (järvissä saattaa mukana tulla tauteja, metsälammikoista kerättynä ei tule). Luonnossa ne saalistavat kaikkea itseään pienempää suunosaksi muostuneella tuntosarvella kaapaten, niiden tyypillistä ravintoa ovat muiden hyönteisten toukat ja vesikirput.
Toukista sulkahyttynen on vasemmalla.
Sulkahyttyset kasvavat toukkavaiheessa yleensä korkeintaa sentin mittaisiksi (tai paljon lyhyemmäksikkin riippuen lajista) ja aikuisina hyttysinä ne eivät syö lainkaan ja elävätkin vain muutaman päivän. Lammikoista näitä toukkia löytyy etenkin keväällä.

Kaikkein pienimpien kalojen ruuaksi nämä eivät sovellu suuren kokonsa puolesta, mutta suurille kaloille ne ovat hyvää ravintoa.

Vesimittari [Water strider] [Sopii ravinnoksi!]:

Vesimittari on pienestä koostaan ja melko sympaattisesta ulkonäöstään huolimatta tehokas saalistaja ja petoeläin joka syö hämähäkkejä, kastematoja ja muita omaan kokoonsa nähden melko kookkaitakin hyönteisiä (itseään suurempiakin). Se kuuluu selkärangattomiin ja tarkemmin luteisiin ja osa vesimittareista osaa myös lentää selässään olevilla siivillä, jotka erottaa kun vesimittaria katsoo riittävän läheltä. Veden varaan joutuneen uhrinsa se tunnistaa veden värähtelystä jaloissaan kasvavien, vettä hylkivien, karvojen avulla. Se myös rasvaa raajansa suun lähellä olevalla rasvaelimellä, kuten esim. vesilinnut rasvaavat sulkansa. Se pysyy vedenpinnalla veden pintapaineen avulla neljällä nivelvartisella raajalla, joissa on yksi nivel. Raajat ovat lähes kaksi kertaa sen vartalon mittaisia. Jos se syystä tai toisesta putoaisi vedenpinnan alle niin ne pystyy taistelemaan tiensä takaisin pinnalle. Uhrinsa se imee kärsällään kuiviin ja toisinaan se voi syödä lajikumppaneitaankin. Parittelevan vesimittaripariskunnan tunnistaa siitä, että ne ovat päällekkäin. Koiras on selässä oleva kooltaan pienempi yksilö ja suurempi eli naaras on alla. Talven vesimittari viettää kuivalla maalla. Ne ilmoittavat veden pintaa värisyttämällä reviiristään ja paritteluhalustaan vastakkaiselle sukupuolelle.

Ei täysin turvallinen elävänä akvaariossa, jossa on kalojen, kotiloiden tai rapujen poikasia, jotka saattavat käydä vedenpinnan tuntumassa. Vesimittari saattaa nimittäin saalistaa pienimpiä yksilöitä ruuakseen. Vesimittarin avulla saattaa tosin päästä eroon pinnalla asustelevista tuhoeläimistä, kuten hyppyhäntäisistä, ellei akvaariossa kukaan syö vesimittareita. Vesimittarin avulla voi myös yrittää päästä eroon akvaarion pinnalla elävistä hyppyhäntäisistä, mutta vesimittari pystyy helposti myös karkaamaan akvaariosta eikä se kuole jouduttuaan vedestä pois.

Vesisiira (Asellus aquaticus) [Waterlouse] [Sopii ravinnoksi, suurimmille kalalajeille!]:

Aikuisia vesisiiroja vasemmalla ja oikealla.
Vesisiira on äyriäisiin kuuluva kitiini kuorinen niveljalkainen ja luo rapujen tapaan kuorensa, kuoren vaihdon aikana siira sätkii kovasti päästäkseen vanhasta kuorestaan irti. Se viihtyy pienissä lammikoissakin, jopa likaisissa ja huonoissa vesioloissa. Se syö ruuakseen lahoavaa kasvisainesta, ja joutuu luonnossa joissa ja järvissä toisinaan kalojen ruuaksi. Vesisiira on pelottavasta ulkonäöstään huolimatta sympaattinen, kiltti ja kaikintavoin harmiton  hyötyeläin. Suuren kokonsa puolesta sopii ruuaksi vain suurimman kokoluokan petokaloille (täysikokoista taistelukalaakin suuremmille). Vesisiiraa pidetään akvaariossa itseasiassa useimmin lemmikkinä kuin kalojen ruokana, koska se on päiväaktiivinen ja melko vilkas pohjan puhdistaja, joka ei kiusaa edes pieniä
Vesisiirat pariskunta.
sukaravun poikasia. Vesisiira tykkää piilotella kivien koloissa ja muissa piilopaikoissa, mutta on silti nähtävillä päiväsaikaankin. Pohjan puhdistajana se on tehokkaampi kuin lähes mikä tahansa muu perinteisesti akvaarion pohjaa puhdistavista otuksista, kun monniset eivät lahonneita kasvin osia syö niin vesisiirat syövät ja sukaravut taas ovat vesisiiraa kymmenkertaisesti hitaampia "talonmiehiä" akvaarion puhdistamisessa. Vesisiira on luonnossakin vaaraton hyötyeläin ja siirojen tapaan myös vesisiira on erittäin kookas ~ 20 mm aikuisena, suurimmat siiralajit jopa 40 cm pituisia. Naaras on koirasta suurempi.

Erittäin suurille kaloille ruuaksi sopiva, mutta paljon paremmin sopii lemmikkieläimeksi akvaarioon puhdistamaan pohjaa lahoavasta biojätteestä.

Vesihämähäkki (Argyroneta aquatica) [Ei sovi ravinnoksi!]:

Vesihämähäkki on suomen myrkyllisin hämähäkkilaji (ja suomen ainoa vedessä ja vedenpinnan alapuolella elävä hämähäkki), jonka purema saattaa olla allergiselle tai yliherkälle ihmiselle hyvinkin vaarallinen (kyypakkaus varoiksi mukaan lammikkoretkille) samoin kuin pienille lapsille ja vanhuksille, joten lammikkoihin ei tulisi paljaita käsiä veden pinnan alapuolelle laittaa. Hämähäkeistä muutenkin lähes jokainen laji on myrkyllinen (se kuuluu osana niiden saalistukseen), mutta ihmiselle vaarallisia lajeja ei ole kuin vesihämähäkki, koska muiden suomalaisten hämähäkkien hampaat tuskin edes lävistävät ihmisen ihoa. Sen väri voi vaihdella pikimustasta ruosteisen keltaruskeaan. Tämä otus pystyy hengittämään vedenpinnan alapuolella kehonsa takaosan ympäröivällä ilmakuplalla, ja sen pesä koostuu myös ilmakuplista. Ilmakuplat myös imevät vedestä happea puoleensa, joten levossa olevan vesihämähäkin ei tarvitse täydentää happivarastoa. Hämähäkin seitti toimii ikäänkuin kiduksina tai puoliläpäisevänä kalvona, mikä mahdollistaa hapen saannin myös vedestä. Vesihämähäkki voi kuitenkin myös helposti hukkua veteen, kuten valitettavasti kuvassa on käynyt. Vesihämähäkki tekee siis pesänsä ja parittelee veden pinnan alapuolella. Pesäänsä se kuljettaa tarpeen mukaan lisää happea, paitsi talvehtiessaan. Se saalistaa hyöteisiä, jotka se sitten raahaa pesäänsä ateriointia varten ja saattaa jopa tappaa ja syödä sammakon (tai kalan). Sen erottaa rantahämähäkistä siitä, että se on rantahämähäkkiä pienempi ja on ainoa hämähäkkilaji, joka pystyy olemaan vedenpinnan alapuolella, ja rantahämähäkillä on eturuumiissaan molemmin puolin vaaleat raidat, kun vesihämähäkki on lähes yksivärinen (eturuumissa keskellä kehoa juova). Naaras on koirasta pienempi, mikä on hämähäkeistä puhuttaessa harvinaisempaa, joissain hämähäkkilajeissa naaras voi olla moninkertaisesti koiraan kokoinen ja jopa tappaa ja syödä koiraan parittelun jälkeen. Ruumiiltaan se on ~20 mm pitkä, joten se on melkoisen kookas hämähäkiksi. Naaras munii 30 – 70 munaa, joista syntyvät poikaset asuvat naaraan vesipesässä.

Vesihämähäkkejä ei kannata akvaarioon ruuaksi kerätä vaan ne on syytä jättää luontoon, eikä niitä kannata pidellä myrkyllisyyden vuoksi paljain käsin muutenkaan, vaikka ne eivät yleensä ilman syytä purekkaan, eivätkä ole terveelle aikuiselle kovin vaarallisiakaan. Ne voivat pahimmillaan tappaa ja syödä pienempiä kaloja ym. akvaario-oloissakin.

Vesiperhosen (Trichoptera) toukka [Vain harva laji sopii ravinnoksi, uhanalainen!]:

Vesiperhosia esiintyy suomessa yli 200 lajia, jotka kuuluvat 18 eri heimoon. Niiden elinkaari on yksivuotinen ja kehitysvaiheet ovat muna, toukka(=sirvi) ja kotelo(=pupa). Aikuiset vesiperhoset elävät lyhyen elämän, vain viikosta kuukauteen ja niiden parittelun tunnistaa sik-sak-tyyppisestä lentämisestä veden pinnan lähettyvillä, jonne naaras munii munat. Toukka vaiheessa kuvan laji pysyy putkessa piilossa, kunnes tulee kotelovaiheeseen, josta lopulta vesiperhosen täytyy päästä ulos kotelostaan ja uida nopeasti vedenpintaan muuttuen aikuiseksi. Tämä on se vaihe, jossa vesiperhosen kaikkein helpoiten jää petojen saaliiksi. Luonnossa kalat syövät toisinaan näitä toukka ja kotelovaiheessa olevia vesiperhosia.
Toukat rakentavat itselleen suojaputken tai kotelon, jonka muoto, rakenne ja rakennusaines (kivi, puu ja kasvit) riippuu lajista. Kuvassa näkyvä toukka rakentaa avonaisen putken, puunoksista irrottamallaan materiaalilla, josta se sitten saalistaa itselleen ravintoa esim. pieniä hyönteisiä ja lahoavaa biojätettä. Putki itseasiassa muistuttaa ulkonäöltään täysin lyhyttä oksan pätkää ja vesiperhosen toukaksi sen tunnistaa siitä, että se liikkuu tai sen päästä tulee välillä, ulkonäöltään muurahaista muistuttava, vesiperhosen toukka kurkistamaan. Nämä toukat ovat kookkaita ja ulkonäöltään melko pelottavan näköisiä otuksia.

Vesiperhoslajeista ainakin yli 10 lajia on suomessa rauhoitettuja, joten luonnosta löydetty laji pitäisi tunnistaa tarkkaan, ennenkuin sitä voisi akvaariokalojen ruuaksi edes harkita.
  
Vesipunkki (Hydracarina) [Ei sovi ravinnoksi - loiseläin, jota kalat eivät syö!]:

Vesipunkkeja löytyy useista eri heimoista, mistä johtuen ne luokitellaan ryhmissä, eikä heimoittain. Pääryhmä on Acarina ja alaryhmä Hydracarina (= Hydrachnellae eli Hydrachnidia). Vain hydracarinaan laskettavat lajit ovat täysin vedessä eläviä, kun muut lajit elävät vain osittain vedessä ja pääosin kuivalla maalla. Yläheimoja on 9 ryhmää ja heimoja 40. Kuvassa näkyvä Suomestakin metsälammikoista löytyvä yksilö kuuluu Hydrachna sukuun. Yleisesti vesipunkkeja löytyy makeasta vedestä, ne viihtyvät lammikoissa, vesiputouksissa, puiden onkaloissa, järvissä ja jopa kuumissa lähteissä. Ne viihtyvät puhtaassa vedessä, jossa on runsaasti kasvillisuutta. Yleensä niitä tavataan vesistöjen reuna-alueilla. Vain erittäin harva laji on sopeutunut elämään merivedessä. Eri vesipunkki lajeja on olemassa yli 5000 ja Suomestakin niitä löytyy yli 200 eri lajia. Vesipunkit ovat noin 0.5 - 4 mm pituisia (yleinen kokoluokka ~ 3 mm, suurin tunnettu laji ~ 8 mm) hämähäkkieläinten lahkoon kuuluvia vesihyönteisiä joilla on tyypillisesti 8 raajaa (jotka kukin koostuvat 7:stä osasta), kuten hämähäkeillä. Raajojen lisäksi niillä on pari purenta leukoja, uhrin lävistämistä varten. Ne hengittävät joko ihon läpi tai hengitystorven avulla. Vesipunkit ovat toukkavaiheesta eteenpäin petoeläimiä, jotka syövät ruuakseen itseään pienempiä toukkia ja hyönteisiä, lävistämällä uhrinsa ja imemällä uhrinsa kuiviin, niiden sylki tai paremminkin ruuansulatusneste auttaa sulattamaan uhrin kudoksia helposti syötäväksi ravinnoksi. Useammat lajit ovat myös kannibaaleja eli syövät toisia vesipunkkeja niiden eri elinkaaren muodoissa. Jotkut lajit syövät aikuisenakin levää, kasveja ja hajoavaa biojätettä, mutta pääasiassa ovat petoja. Vesipunkille on tyypillistä raajoihin nähden melko kookas pallon muotoinen keho, jossa ei ole selkeästi erottuvaa päätä tai pyrstöä. Kömpelöltä näyttävästä ruumiinrakenteestaan huolimatta vesipunkki liikkuu nopeasti ja varsin sulavasti vedessä. Raajat sijaitsevat eri lajeilla tyypillisesti pikemminkin ruumiin etu- kuin takaosassa. Vesipunkit ovat väriltään kirkkaita/erottuvia ja voivat olla väriltään kirkkaan punaisia, vihreitä, mustia, ruskeita, tumman punaisia, oransseja, vaaleanpunaisia, läpikuultavia, valkoisia, kellertäviä tai jopa sinertäviä. Yksivärisyyden lisäksi niissä voi esiintyä tummia, mustia tai ruskeita, kuvioita. Räikeä väritys on itseasiassa 'varoitusväri' saalistajille, jonka nähdessään esim. kalat joko synnynnäisesti ymmärtävät pysyä tai oppivat erittäin nopeasti pysymään kaukana vesipunkeista (aiheesta on jopa suoritettu laboratorio kokeita kaloille). Vesipunkit nimittäin erittävät ihorauhasillaan vaaran uhatessa selkäpuolelleen kemikaaleja, jotka saavat vesipunkin maistumaan vastenmieliselle ja ovat haitallisia(= lähes myrkyllisiä) saalistajille, kuten kaloille (tiedetään, että on olemassa ainakin yksi kalalaji joka nimenomaan metsästää vesipunkkeja ravinnokseen, mutta tämä on äärimmäisen harvinaista kaloille). Näin ollen niiden kehokin on rakenteeltaan erittäin pehmeä, koska ne eivät tarvitse suojakuorta puollustautuakseen. Vesipunkit lisääntyvät yleensä koiraan roikkuessa tartuntaraajoillaan naaraaseen kirjaimellisesti liimaantuneena, minkä yhteydessä koiras siirtää sperman naaraaseen siittiökotelon eli spermatoforin muodossa (= siemennestettä suojapussin sisällä), joissain lajeissa koiras laskee siittiökotelon maahan ja naaras hedelmöittää sillä itsensä. Joidenkin lajien naaraat pystyvät munimaan tuhansia munia kerrallaan ja naaraat yleensä munivat munat yhdeksi ryppääksi, jonka suojaavat nesteellä joka kovettuu kestäväksi suojakuoreksi. Vesipunkin toukat ovat lähes lajista riippumatta loisia (joidenkin lajien aikuiset yksilöt ovat myös), niitä saattaa löytyä vesikasvien tai vesieläinten, kuten äyriäisten pinnoilla roikkumasta, vesipisaran muotoisina oransseina täplinä, imemässä isäntäeliöstään ravinteita (verta, proteiinia ym.). Eri lajien elämänkierto vaihtelee keskenään, mutta on yleisestiottaen monivaiheinen ja erittäin monimutkainen, tyypillistä on 4 eri vaihetta aikuis ja toukkavaiheen lisäksi. Suurimmat toukat erottaa paljaalla silmällä ja toukkia on yleensä isäntäeliössään paljon. Vesipunkin toukkavaiheella ei ole aina raajoja, mutta monilla lajeilla on toukkavaiheessa 3 raajaparia ja erityinen suun rakenne, jolla se pystyy roikkumaan hyvin lujasti kiinni valitsemassa kohteessaan, toukat myös pystyvät hyppäämään korkealle veden pinnan yläpuolellakin ja uimaan salamannopeasti löytääkseen isäntäeliön, luonnossa niiden henkiinjäämisprosentti kun on melko mitätön. Toukat jotka eivät löydä isäntää, kuolevat parissa viikossa.

Vesipunkkeja, niiden munia tai toukkia ei missään nimessä ole syytä päästää akvaarioon, koska kalat eivät niitä (ainakaan kirkkaan värisiä lajeja) syö, osalla lajeista on kyky tuhota akvaariokasveja ja jotkut lajit elävät koko elämänsä loisimalla vesieläimissä, akvaariossa sopivia kohteita ovat esim. sukaravut ja kotilot, mutta valtavan lajikirjon ja vesipunkin elinkaaren tuntien on ainakin teoriassa mahdollista, että jotkut lajit pesiytyisivät kalojen kiduksiinkin. Aikuinen vesipunkki saalistaa pieniä sukarapuja ja muita äyriäisiä. Lisäksi vesipunkeista eroon pääseminen voi osoittautua hankalaksi, ilman että vahingoitettaisiin hyötybakteereita tai akvaarion muita asukkaita.

....LISÄÄ VESIHYÖNTEISIÄ TULOSSA...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti