sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Täplämonninen (Corydoras paleatus)

Aikuinen naaras täplämonninen hienossa hiekkapohjassa.
Täplämonninen on tämän hetken kaikkein yleisin panssarimonnilaji (eli monninen), jota akvaarioliikkeistä löytyy. Se pärjää monnisista kaikkein laajimmissa vesiarvoissa ja on yksi kestävimpiä monnislajeja. Täplämonniset ovat lähes poikkeuksetta viljeltyjä. Se on tylppäkuonoinen monnislaji, mutta eri yksilöissä esiintyy jonkinverran ulkonäöllisiä eroja. Lähtöisin se on luonnossa Etelä-Amerikan toiseksi pisimmästä Parana joesta. Se on luonteeltaan melko rohkea, joten sitä näkee akvaarion etuosissakin päiväsaikaankin.
Täplämonnisesta on myös saatavilla ns. aitoa albiino muotoa eli punasilmäisiä albiinoja, sekä huntueväisiä jalostusmuotoja, kuitenkin selkeästi kestävimpiä ja terveimpiä ovat luonnonmukaiset perustäplämonniset.
Se tunnetaan myös nimillä peppered cory ja pippurimonni tai -nen. Kyseinen laji on löydetty jo vuonna 1842 (löytäjä oli Jenyns).

Akvaarion sisustus:
Parhaiten täplämonniset viihtyvät hienohiekkaisessa akvaariossa, josta löytyy hämäriä paikkoja riittävästi (kun monnit viihtyvät jopa täysin pimeissä paikoissa, niin monniset suosivat hämäriä paikkoja). Luolia tulisi olla vähintään yksi ja tähän tarkoitukseen sopivat erittäin hyvin kookosluolat, peittävät katos malliset juurakot ja muut monella kulkuaukolla varustetut luolat. Monniset tarvitsevat vapaata pohjatilaa jossa voivat tonkia hiekkaa kuonollaan ja viiksillään (suodattavat hiekkaa kiduksien läpi ottaen ravinteita talteen, sorassa tämä ei onnistu ollenkaan), mutta myös kasvitiheikköjä, juurakkoja ja luolia. Niiden luontaisessa ympäristössä pohjalla on myös lehtiä, joten akvaarioon voi lisätä vaahteran tai tammen lehden tai pari (ei liian monta etteivät vesiarvot muutu liikaa), värinsä menettäneet kuivahtaneet lehdet eivät pilaa pohjaa niin herkästi, kuin tuoreet ja vihreät.

Happi & hengittäminen:
Täplämonninen hengittäää kidusten kautta ja tulee pohjakalana hieman pienemmällä happimäärällä toimeen, mutta se on myös suolistohengittäjä. Suolistohengittäminen tarkoittaa sitä, että monninen saattaa yhtäkkiä ponkaista todella kovalla vauhdilla lähes pystysuoraan akvaarioveden pintaan ja samalla vauhdilla se syöksyy takaisin pohjaan. Hetkeä myöhemmin täplämonnisen peräaukosta tulee ulos ilmakuplia, koska kala ottaa hapen talteen ja vapauttaa tarpeettoman osan pinnalta/ilmasta hakemistaan kaasuista. Jos täplämonninen ei vapauttaisi hakemaansa ilmaa, se nousisi tahtomattaan veden pintaan kuin ilmapallo. Suolistohengittäminen myös puhdistaa täplämonnisen suolistoa.
Suolistohengittämisen vuoksi akvaariosta saattaa roiskahtaa yllättävänkin isoja määriä vettä jopa yli metrin päähän akvaariosta, joten ainakin sähköjohdot ym. tulee suojata esim. käyttämällä akvaariossa kansilaseja. Yleensä monniset eivät pysty tai edes halua hypätä akvaariosta, mutta veden roiskuminen saattaa olla vaarallista sähkölaitteissa tai aiheuttaa homeongelmia taloon.

Taudit & muut ongelmat:
Kuten monilla monnisilla, on myös täplämonnisten ruokinnassa oltava tarkkana. Täplämonniset syövät kaiken akvaariosta löytämänsä ravinnoksi kelpuuttamansa ja saattavat syödä jopa niin paljon, etteivät jaksa enää pysyä pohjalla vaan pullahtavat veden pintaan ylösalaisin. Jos kala ei tällaisessa tapauksessa pääse omin avuin pois pinnan tuntumasta päivän tai viimeistään kahden päivän sisällä, niin kyseessä saattaa olla uimarakkotulehdus tai jokin muu sisäinen tulehdustila, jolloin kala tulee eristää erilliseen astiaan puhtaaseen veteen ja lääkitä esim. Sera Baktobur ja Sera Baktopur Direct - tuotteilla tai muilla kalan verenkiertoon ja suolistoon päätyvillä lääkkeillä, koska vaikutuksen on oltava sisäinen.
Sorapohjassa monniset eivät pysty käyttäytymään tai muutoinkaan elämään luonnollisesti (mkyös ravinnon saanti hankalampaa), mutta sorassa pahin ongelma on kuitenkin se, että sorapohjassa monnisten suupielet ja viikset usein tulehtuvat ja alkavat sulaa pohjan huonon puhtauden vuoksi, lisäksi sorassa saattaa olla teräviä särmiä, jotka hankaavat viikset lopulta poikki. Ilman viiksiä monniselta puuttuvat tärkeimmät aistit esim. maku- ja tuntoaisti, joiden avulla se normaalisti muunmuassa löytäisi ravintonsa elinpäristöstään.
Ärhäkköjen kalojen kanssa täplämonnisten elämä saattaa olla hyvin stressaavaa ja esim. joidenkin barbilajien tiedetään toisineen repineen elävältä monniselta silmän päästä ruuakseen, joten jos yksisilmäisiä monnisia alkaa ilmetä, ei kyseessä pakosta olekkaan esim. kalatauti.
Yleisesti ottaen täplämonniset ovat kuparimonnisten lisäksi kaikkein kestävimpiä monnislajeja, ne kestävät jopa läpi pahimpien nitriittipiikkien eivätkä kärsi läheskään niin paljon emäksisessä ja puolikovassa vedessä, kuin monet muut monnislajit (kuparimonnista lukuunottamatta).
Muita täplämonniselle tyypillisiä tauteja ovat bakteerien aiheuttamat evien sulamiset, jotka saa hoidettua pois esim. Sera Baktopur ja Sera Baktopur direct - lääkkeillä. Tällaiset suun ja evien sulamiset saattavat myös johtua likaisesta sorapohjasta, jollaiseen monnisia ei muutenkaan pitäisi laittaa asumaan.

Ravinto:
Täplämonniset ovat erittäin tehokkaita akvaariopohjan putsaajia, kun akvaariossa on pohjamateriaalina ainoa monnisille sopiva aines eli hieno hiekka. Monniset estävät pohjan pilaantumisen syömällä kaikki pienimmätkin ravintohiukkaset hiekasta ja myös useamman millin tai parin syvyydeltä hiekkapinnan alapuolelta. tämä pohjan puhdistus onnistuu siten, että monniset suodattavat hienon hiekan kidustensa lävitse ottaen kaiken ravinnoksi kelpaavan talteen ja puhaltaen hiekan kiduskansista ulos. Monniset, myöskään täplämonniset, eivät syö levää eivätkä kasveja tai kasviksia missään muodossa, joten Pleco Tabs tyypiset ruuat eivät maistu niille lainkaan. Sen sijaan esim. Sera Viformo ja JBL NovoTabs ovat mitä parhainta ja laadukkainta ravintoa monnisille.
Periaatteessa monniset syövät vain pohjalta, mutta jos öisin akvaariosta alkaa kuulua jopa hieman äänekästäkin veden lotinaa, saattaa nälkäinen monninen olla syömässä pintaan jääneitä ruuantähteitä ja tämä ei ole edes mitenkään ainutlaatuista kupari- tai täplämonnisista puhuttaessa. Jotkin yksilöt saattavat viettää paljonkin aikaa pinnan tuntumassa, toiset taas eivät oleile lainkaan siellä.

Luonne:
Täplämonniset ovat kilttejä kaikkia muita akvaarion asukkaita kohtaan, mutta syövät monnisten omia munia ympäri akvaariota ja kaikkein pienimmät kalanpoikaset saattavat akvaarion pohjalta joutua täplämonnisten suuhun. Paljon tärkeämpää on se, että toiset kalat eivät kiusaisi monnisia. Monniset eivät myöskään ymmärrä sitä, että jos jollakin kalalajin edustajalla on poikaset ja emo suojelemassa poikasiaan, joten esim. ahvenet joutuvat häätämään monnisia pois poikastensa ulottuvilta jatkuvasti, mikä tosin on ahvenille luontaista käytöstä, koska luonnossa tällaista tapahtuu myös jatkuvasti.

Lisääntyminen:
Täplämonninen liimaa munia lasiin.
Täplämonninen on monnisista yksi helpoimpia lajeja saada lisääntymään. Yleensä lisääntyminen tapahtuu, kunhan monnisia on riittävän suuri parvi >6kpl, mutta mielellään kymmenestä ylöspäin (nimenomaan useita koiraita yhtä naarasta kohden). Veden lämpötila saa pudota esim. veden vaihtamisen yhteydessä 1 - 2 astetta ja jos vesi on normaalisti neutraalia tai jopa emäksistä on hyvä kaataa turvetta siivilään ja osa uudesta viileämmästä vedestä turpeen läpi. Turve ja viileä vaihtovesi simuloivat Amazon joen lähettyvillä olevan Parana joen happamia sadekausia, jolloin monniset yleensä kutevat. pH ei saa kuitenkaan muuttua paljon kerrallaan, eikä nopeasti. Kun kuteminen halutaan käynnistää on syytä ruokkia monnisia jo päivää tai paria päivää ennemmin hyvin proteiinipitoisella ruualla, kuten surviaissääsken toukilla ym. elävällä ravinnolla.
"Kututanssi" on lähtenyt käyntiin kun naaraan perässä ui 1 - 3 kpl koiraita ympäri akvaariota. Välillä naaras pysähtyy koiraan uidessa poikittain naaraan eteen ja tässä vaiheessa seuraa naaraan munien hedelmöitys ns. t-asennossa kun koiras hedelmöittää naaraan tämän suun kautta siemennesteellään. Salamannopeasti munat putoavat naaraan vatsaevien väliin ja naaras lähtee etsimään munille sopivaa paikkaa samalla yrittäen karistaa koiraat perästään hetkeksi. Naaras liimaa munia yleensä akvaarion laseihin, mutta myös kasvien lehdille ja sammalmättäiden sekaan ja joskus jopa suodattimen kylkeen. Kutu tapahtuu yleensä yöllä tai todella varhain aamulla ja usein seuraavana päivänä munia löytyy laseista, kun viikottain vedenvaihto on suoritettu.
Poikaset eivät säily hengissä seura-akvaariossa (itseasiassa monnisten munat eivät edes säily), joten on kaksi vaihtoehtoa: joko aikuiset monniset nostetaan kutemaan erilliseen kutualtaaseen tai monnisten annetaan kutea akvaariossa ja munat nostetaan kasvamaan muualle varovasti sormenpäillä pyörittämällä munat yksitelleen akvaarion laseista irti.
Ensimmäistä kertaa täplämonninen on saatu kutemaan akvaario-oloissa jo reilusti yli sata vuotta sitten ja se on ollutkin ensimmäinen Corydoras suvun laji, jota on akvaarioharrastuksessa ollut ja saatu lisääntymään.

Erittäin helppo ja aloittelijalle sopiva pohjakala, joka puhdistaa akvaarion pohjan ja pitää ainakin hiekkapohjan pintakerrokset kuohkeina ja ilmavina.

Hintaluokka: ~ 4.5 eur/kpl
  • Vesikerros: Pohja
  • Vedenvirtaus: Akvaariossa rauhallinen virtaus (luonnossa Paranajoessa 25 700 (m³/s) tai seisovavetisissä lammikoissa ym.)
  • Koko: Kookas monnislaji: 7 - 8 cm (pienessä akvaariossa jää kitukasvuiseksi 5 - 6 cm)
  • Akvaarion koko: >100 l
  • Akvaarion sisustus: Vähintään 1kpl luola, vaahteran- tai tammen lehtiä pohjalle, runsaasti kasvitiheikköjä mutta myös vapaata tilaa, juurakkoja ja oksia jonkinverran
  • Parvikoko: >6 kpl mielellään aina vähintään kymmenen yksilön parvi
  • Seura:  Voi pitää lajiakvaariossakin, mutta tulee toimeen erinomaisesti seura-akvaariossa
  • Lämpötila: 18 - 24 °C
  • pH: 6 - 7.5
  • GH: 3 - 18 dH°
  • Elinikä: 5 - 8 v (jopa 10 - 15 v suuressa akvaariossa erittäin hyvissä oloissa)
  • Kotimaa: Etelä-Amerikka: Parana joki, Argentiina, Uruguay ja Paraguay
  • Vesityyppi: Humuspitoinen pehmeä, happamahko tai neutraali
  • Muuta TÄRKEÄÄ!: Ei erityispiirteitä, paitsi tulee toimeen monia muita monnislajeja viileämmissä vesissä, ja sietää emäksisempää ja kovempaa vettä paremmin kuin suurin osa monnisista
  • Sukupuolierot: 
    • Naaras näyttää hieman kookkaammalta ja on pulskempi kuin koiras
    • Koiraalla usein selkäevä terävänmallinen ja pitkähkö kun naaraan evät ovat pyöreähköt, sama pätee vatsaeviin (naaraan vatsaevät myös leveämmät)
  • Lisääntyminen:
    • Helppo saada kutemaan
    • Kutu into laukaistaan proteiinipitoisella ruualla, sekä happamahkolla vedenvaihdolla, mikä simuloi Etelä-Amerikan happamia sadekausia
    • Kutuvalmis naaras on selvästi pullea ja usein vain yksi naaras kutee kerrallaan, mutta kutuintoa lisää suurempi parvikoko, jossa on erityisesti koiraita paljon
    • Varsinaista kutemista edeltää kututanssi ja itse hedelmöitys tapahtuu kututanssien välissä T-asennossa (naaras hedelmöitetään suun kautta eli koiras on naaraan edessä poikittain)
    • Kerrallaan naaraan eviin ilmestyy 3 - 5 munaa (iäkkäämmillä naarailla munia on evissään enemmän kerrallaan kuin nuoremmilla), jotka naaras yrittää liimata ympäri akvaariota koiralta salaa, etteivät munat tulisi heti syödyiksi
    • Munia voi tulla kerrallaan jopa 300 kpl ja ne ovat halkaisijaltaan 1.5 - 2 mm kokoisia
    • Munat kuoriutuvat alle viikossa (jopa 3 - 4 päivässä), tähän aikaan vaikuttaa kuitenkin merkittävästi vesiarvot, kuten veden lämpötila. 
    • Hedelmöittymättömät munat homehtuvat ja voivat tartuttaa homeen terveisiinkin muniin ja ne tulee poistaa muiden seasta
    • Poikaset näkyvät pitkänä karvana joka tulee esiin munan päistä, lopulta jäljelle jää ruskuaispussi jolla poikanen pärjää päivän tai pari (kun se on syöty sen erottaa paljaalla silmällä) tämän jälkeen poikaset syövät esim. pieneksi hajonneita Viformo tai NovoTabs tabletteja. Halutessaan poikasia voi ruokkia myös poikasruuilla kuten artemialla, mutta tosiasiassa aikuisten monnisten ruoka sisältää kaiken mitä poikaset tarvitsevat
    • Lisääntyminen on naaraalle hyvin raskasta joten välillä kutemisen aikana ja kutemisen jälkeenkin naaraan pitää saada puuskuttaa ja lepäillä rauhassa, suojaisa akvaario helpottaa oloa
  • Luonne & käyttäyttyminen:
    • Kiltti ja rauhallinen, mutta ruokaa etsiessään saattaa ärsyttää vilkkaalla ruuan etsintä käytöksellä joitain pohjan tuntumassa eläviä kaloja
  • Ravinto:
    • Pohjatabletit ja pelletit (proteiinipitoiset)
    • Pohjalle vajonneet hiutaleruuat
    • Granulaatit
    • Eläväravinto: madot, hyönteiset ym. erittäin kaikkiruokainen, lähes kaikki muu paitsi kasvikset ja leväravinto, jotka eivät kuulu monnisten ruokavalioon muutenkaan

NO3 - Nitraatti

Nitraatti NO3- on typpihapon ioniksi dissossioitunut anioniosa, mutta sitä syntyy myös kun nitrifikaatiobakteerit (Nitrospira suvun lajit kuten N. moscoviensis, N. marina, ei niinkään Nitrobacter suvun lajeja) hapettavat nitriittiä vähemmän haitalliseen muotoon eli nitraatiksi. Näin ollen nitraatti on typenkierron lopputuote, joka ei enää akvaario-oloissa muunnukkaan mihinkään toiseen muotoon, vaan jota levät ja kasvit käyttävät ravinteenaan. Jos akvaarioon on kuitenkin kertynyt paljon pohjalietettä ajan mittaan ja on paikoin hapettomat olot, niin alkaa tapahtua denitrifikaatiota eli osa nitraatista muuntuu takaisin nitriitiksi ja nitriitistä kaasumuotoon typeksi N2.

Mistä nitraattia tulee:
Nitraattia tulee kaikesta kuolleesta eloperäisestä jätteestä, kuten kuolleet kasvit, -kalat, -ravut, -kotilot ja -bakteerit. Myös syömättä jääneistä kalanruuista tulee runsaasti nitraattia ja kalojen ulosteessa ja virtsassa myös. Jokaista syömättä jäänyttä kalanruoka grammaa kohden syntyy 1g typpihappoa HNO3-, jonka suola nitraattikin on.

Liian pieni nitraattipitoisuus:
Jos nitraatti pääsee nolliin, on vaarana, että akvaarioon tulee sinileväepidemia. Tämä johtuu siitä, että sinilevä pystyy poikkeuksellisesti hyödyntämään ilmassa vapaana kaasuna veteen laskeutuvan typen muodossa N2, saaden näin selvän etulyöntiaseman muihin levä- ja kasvilajeihin nähden. Liian pieni nitraatti pitoisuus myös haittaa kasvien kasvua, mutta kalat eivät nitraattia tarvitse lainkaan.

Oikea nitraattipitoisuus:
Usein suositusarvot ovat luokkaa 5 - 25 mg/l, mutta pitoisuudet voidaan pitää selvästi alempinakin esim. 2.5 - 7.5 mg/l ellei kasveja ole paljon (kasviallas=enemmän nitraattia esim. 10 - 20 mg/l). Jos akvaariossa on sellaisia kasveja, kuten karvalehti, viuhkalehti, vesirutto, vesisaniainen ja intianvesitähdikki, niin nitraattia saa olla reippaammin, koska kyseiset kasvit tuhlaavat sitä nopeasti kasvuunsa. Päinvastoin miekkakasvit, keihäslehdet eli anubiaat ja melalehdet eivät siedä korkeita nitraatti pitoisuuksia ja niiden kasvu voi jopa pysähtyä kokonaan.

Liiallinen nitraattipitoisuus:
Liian suuri nitraatti pitoisuus (50 mg/l on jo aivan liian paljon) akvaariossa saa levät viihtymään ja kasvamaan räjähdysmäisesti ja aivan erityisen selväsi yhden levälajin, nimittäin tupsulevän. Usein tupsulevän ilmaantuminen onkin merkki nousseesta tai pidempään korkealla olleesta nitraattipitoisuudesta. Kalat puolestaan joutuvat myrkytystilaan liian korkeissa nitraatti arvoissa ja jo ennen varsinaista myrkytystä liiallinen nitraatti hidastaa tai jopa estää kalan kasvun kokonaan, mikä näkyy erityisesti kalojenpoikasten kasvatuksessa. Kalojen sisäelimet joutuvat rasitukseen korkeissa nitraatti määrissä, joka puolestaan aiheuttaa stressiä kaloille ja saattaa esim. laukaista kalatautiepidemian akvaariossa. Valitettavasti myös kalojen haavat ja muut ruhjeet parantuvat huomattavasti hitaammin runsaammissa nitraatti määrissä. Suuret nitraatti määrät tiettyjen tautitekijöiden kanssa yhdessä, saattaa olla joskus jopa haavojen alkuperäinen aiheuttaja. Monelle akvaristille yllättävä seikka saattaa olla se, että myös kasvit kärsivät selvästi liian suurista nitraatti määristä esim. melalehtirutto saattaa johtua suuresta nitraattipitoisuudesta. 
Ylisuurista nitraatti määristä kärsivät eniten kalojen poikaset, kiekkokalat ja suolaisen meriveden kalat.

Nitraatti vs. puskurointikyky (KH):
Koska "nitraatti" (typpihappo) pyrkii laskemaan pH-arvoa, niin se myös laskee karbonaattikovuutta. Reippaasti yli 40 mg/l nitraatti pitoisuus pystyy laskemaan KH-arvoa noin kahden asteen verran.

Nitraattishokki:
Yleistä: Akvaarioharrastuksessa puhutaan usein lämpötila- ja osmoosi shokeista, sekä pH-arvon muutoksen vaaroista. Samoin ylisuurten nitraattipitoisuuksien vaarat ovat useimpien tiedossa, mutta useinkaan ei olla tietoisia nitraatishokista. 
Aiheuttaja: Nitraattishokin laukaisee liian nopeasti liian paljon muuttunut nitraattipitoisuus ja yleisesti ottaen lähinnä nitraatti pitoisuuden muuttuessa korkeammalle, eikä nitraatin laskiessa alas. Näin voi tapahtua uusia kaloja akvaarioon tuotaessa, kun akvaarioliikkeessä nitraattia on ollut vähän ja omassa akvaariossa sitä onkin paljon enemmän. Tällöin huomataan, että kyse on nimenomaan nitraatti-pitoisuuden muutoksesta eikä nitraatin korkeasta pitoisuudesta itsestään, koska jo akvaariossa olleet kalat eivät välttämättä näytä kärsivän lainkaan ja uudet kalat saattavat jopa kuolla.
Jos akvaarion on kertynyt liian paljon nitraattia, niin siitä ei pitäisi yrittää päästä eroon liian nopeasti. Monille lajeille nitraatin muutos kuitenkin täytyisi olla niin suuri, että normaalioloissa sellaisten pitoisuuksien muutosta ei helposti saada aikaiseksi, kuin kasvittomissa akvaarioissa, joissa harrastetaan rajua yliruokintaa tai akvaariossa jota ei koskaan huolleta.
Herkkiä lajeja: Erittäin herkkiä lajeja nitraatti muutoksille ovat kiekkokalat (myös kultakalat melko herkkiä), mutta myös ikäloput kalat ja kalanpoikaset kärsivät muita kaloja enemmän.
Oireet: Oireet alkavat yleensä 1 - 3 päivän viiveellä ja ovat muunmuassa: kouristukset, voimattomuus, ruokahaluttomuus, nopea hengittäminen, sekä ongelmat uimisessa, kieppuminen, ympyrää uiminen ja usein tasapainon katoaminen. Kala voi myös taipua outoon asentaan kiemuralle tai painua pohjaan. Kaikkein selkein piirre on kuitenkin mutkalle taipuminen, jossa kalan suu koskettaa pyrstöä.

Nitraatti myrkytyksen ja nitraattishokin hoitaminen:
Nitraattimyrkytykseksi sanotaan sitä, kun kala on altistunut liian suurille nitraatti pitoisuuksille. Erittäin rajusti kärsineitä kaloja voidaan hoitaa syväallashoidolla, jossa kalat laitetaan mahdollisimman syvään väliaikaisastiaan tarvittaessa jopa viikoksi tai pariksi (kunnes kala alkaa toipua), jossa vedenpaine on mahdollisimman suuri. Se helpottaa nitraattimyrkytyksen oireita. 
Toinen tunnettu keino on liottaa veteen teetä esim. vihreää teetä, joka sisältää kofeiinia. Sitä lisätään maltillisia määriä esim. 2 - 3 teepussia / 100 l. Se nopeuttaa sykettä ns. pakko elvytyksenä, mutta tätä keinoa ei tulisi käyttää kuin erityisen tehokkaasti ilmastetusta altaassa, jossa happipitoisuus on tavallista suurempi. Tämä keino lieventää myrkytyksen oireita, mutta ellei minkäänlaisia tuloksia saada kolmessa päivässä, niin on syytä kokeilla jotain muuta.
Kolmas käytetty keino, varsinkin kasvissyöjäkaloilla, on lehtivihreän (muistuttaa koostumukseltaan veren punasoluja) lisääminen akvaarioveteen tai suoraan kalojen ruokaan. Lehtivihreää saattaa löytää luontaistuotekaupoista. Se auttaa hapenkuljetuksessa veressä, auttaa rakentamaan ja puhdistamaan verta, laskee verenpainetta ja rauhoittaa kalaa. E-koodeissa lehtivihreää ja sen johdannaisia esiintyy koodeilla E140 ja E141.

Nitraarin vähentäminen:
  • Vedenvaihto (normaalisti 20 - 35% kerran viikossa)
  • Kasvien määrän lisääminen (kasvit tuhlaavat nitraattia kasvuunsa)
  • Kalojen, rapujen ja kotiloiden määrän vähentäminen (ei vähennä suoraan, mutta jatkossa nitraattia syntyy vähemmän)
  • Ioninvaihto tai käänteisosmoosilaitteet
  • Nitraattia sitovat suodatinmassat, kuten hartsi ja zeoliitti
  • Nestemäiset kemikaalit, kuten Tetra Nitrate Minus
Nitraatin lisääminen:
Kaikki kasvit eivät pysty hyödyntämään nitraattia suoraan vaan joutuvat ensin muuntamaan sen toisenlaiseen muotoon, mikä on hidasta. Jotkut kasvit taas hyödyntävät nitraatin suoraan, mutta melko hitaasti. Sen sijaan levät pystyvät hyödyntämään nitraattia melko nopeasti ja tehokkaasti, joten kannattaa harkita ennenkuin lähtee tietoisesti lisäämään nitraattia. Yleensä nitraatista ei ole pulaa kuin kasvialtaissa.
  • Kalojen, kotiloiden ja rapujen määrän lisääminen (ulosteista ammoniakkia->nitriittiä->nitraattia)
  • Kasvilannoitteeet (suurin osa ei nykyään sisällä nitraattia, mutta osa sisältää vieläkin)
  • Reippaampi ruokinta (useammin ja enemmän kerrallaan-> nitraattia + fosfaattia)
  • Kaupalliset tuotteet ns. nitraattilisät esim. Kaliumnitraatti KNO3
  • Nitrifikaatio bakteerien auttaminen, lisää kasvualustoja bakteereille, kuten laavakiveä, riittävä hapen määrän takaaminen ym.

Lue nitraatin vaikutuksesta levän kasvuun ja yhteydestä fosfaatti-pitoisuuteen täältä.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Osmoosi & Diffuusio

Osmoosi & diffuusio pääpiirtein:
Osmoosista ei puhuta paljon makeanveden akvaarioharrastuksen parissa, koska makeanveden akvaariot ovat usein pehmeävetisiä ja siten mineraalittomia, toisin kuin murto- ja merivesiakvaarioharrastuksessa. Kovan veden akvaariossa osmoosi tietämystä tarvitaan jo ihan tosissaankin ja jokaisen akvaristin tulisi kaikesta huolimatta tietää tämän ilmiön pääperiaatteet. 
Lyhyesti sanottuna diffuusio on aineenvaihduntaa puoliläpäisevän kalvon läpi, niin että eri puolilla pitoisuuksista tulisi samansuuruisuudet (esim. suolapitoisuus) ja osmoosi on tapahtuma jossa on mukana vesi. Eli sinne puolelle kalvoa, jossa mineraaleja on vedessä enemmän, pyrkii siirtymään vettä, että pitoisuudet olisivat suhteessa samat molemmin puolin kalvoa. Kalvon läpi siis mahtuu vesi molekyylit, mutta eivät mineraalit, tästä syystä veden on pakko siirtyä kalvon läpi, kun mineraalit eivät siihen itse pysty. Esimerkkinä lopputuloksena voi olla toisella puolella 5 litraa 2g suolaa sisältävää vettä ja toisella puolella 10 litraa 1g suolaa sisältävää vettä tai jos ainekset ovat kokonaan vain toisella puolella ja nesteen määrä ei riitä millään tasaamaan eroa niin tilanne jää ikäänkuin ikuiseen jatkumoon joka pyrkii tasapainottumaan. Se voima millä toinen puoli pyrkii imemään vettä puoleensa, on nimeltään osmoottinen paine.

Osmoosi kasveissa:
Kasvit ottavat vettä osmoosin avulla siten, että kasvin solujen sisällä olevassa nesteessä liuenneita mineraaleja on ennemmän kuin solun ulkopuolella, mikä saa veden imeytymään puoliläpäisevän solukalvon läpi kasvin solujen sisälle. Mineraalipitoinen vesi, esim. merivesi tai murtovesi, puolestaan toimii päinvastoin kuivattaen kasvin kuoliaaksi. Tämä on vain yksi niistä syistä, miksi kasvit eivät menesty suolapitoisessa vedessä. 

Osmoosi kaloissa:
Meriveden kalat joutuvat juomaan jatkuvasti, koska puoliläpäisevä kalvo pyrkii laimentamaan kalaa ympäröivää suolaista vettä siirtämällä vettä kalan sisältä ulkopuolelle. Tämä kuitenkin kuivattaisi merivesikalan kuoliaaksi, joten se juo vettä, mutta joutuu hankkiutumaan tappavan suurista mineraalimääristä nopeasti eroon munuaisten kautta virtsaan ja ulos kalasta, suoraan peräsuolen kautta ulos kalasta tai verenkierron kautta kiduksiin ja ulos kalasta. Sama ilmiö toteutuu myös kalojen kaikissa soluissa ja kudoksissa ja myös kalojen mätimunissa. Kalan iho ja kudokset toimivat täten puoliläpäisevänä kalvona. Näin ollen joskus kalojen lisääntymisongelmien ja munien kuoriutumattomuuden takana saattaa hyvinkin piillä ilmiö nimeltä osmoosi eli esimerkiksi pehmeän veden kalan mätimunat eivät välttämättä kuoriudu lainkaan mineraalipitoisessa kovassa vedessä ja päinvastoin.
Makeanveden kalat puolestaan eivät juo lainkaan, koska niillä vesi imeytyy ihon läpi koko ajan kalaan ja munuaiset toimittavat ylimääräisen veden virtsan mukana ulos kalasta. Näin ollen makeanveden kaloilla mineraaleista on melkein jopa pulaa, kun merivesikalat saavat mineraaleja henkeä uhkaavan paljon.

Osmoosin vaikutus vesiarvoihin & käänteisosmoosilaitteet:
On olemassa suodattimia eli käänteisosmoosilaitteita, joissa vesi puserretaan puoliläpäisevän kalvon läpi, jolloin kalkki, rauta, humus ja suolot yms. jäävät toiselle puolelle ja lähes neutraalia ja puhdasta vettä tulee toiselle puolelle. Se mitä puoliläpäisevästä kalvosta kuitenkin pääsee läpi, on hiukkaskooltaan hyvin pientä ja saadaan poistettua vedestä esim. aktiivihiilellä (eli valtavan kuumissa lämpötiloissa poltetulla materiaalilla esim. kivihiili, puu-, kookoshedelmän kuori-, biojäte- ym., joka muuttuu "magneettisen" aktiiviseksi suuren lämmön avulla).
Vastaavantyyppinen lopputulos saadaan sähköisiin varauksiin perustuvilla laitteilla joita kutsutaan ionisaattoreiksi. Ionisaattorilla hapan ja emäksinen vesi saadaan erotettua toisistaan, tätä varten ks. laitteissa on negatiivinen ja positiivinen elektrodi, jonka läpi vesi kulkee. Tällä menetelmällä saadaan vedestä myös poistettua raskasmetallit, kloori, hajut, kalkki, magnesium ja muut sähkönjohtavuutta nostavat epäpuhtaudet. Laitteen rakenteesta ja varustelusta riippuen ionisaattorilla pystytään esim. valmistamaan täsmälleen halutun pH-arvoista vettä, pystytään pilkkomaan yli 10 vesimolekyylin ryppäitä puolta pienemmiksi (tehostaa ravinteiden imeytymistä, parantaa nesteytystä sekä kasveille, että kaloille ja vähentää osmoottista painetta) ja tappamaan vedestä bakteereja, levää ja sienikasvustoa, sekä tekemään vedestä pehmeää ja puhdasta.

Osmoottinen paine:
Solutasolla osmoottinen paine tarkoittaa sitä, että kun solun ulkopuolella ainesten pitoisuus on suurempi kuin solussa eli ympäröivä liuos on hypertoninen, niin solu alkaa rutistua osmoosin avulla kasaan. Kun taas ympäröivän nesteen ainesten määrä on suurempi kuin solussa, niin tällaisessa hypotonisessa tilassa solu alkaa paisua suuremmaksi osmoosin avuin. Tapahtui sitten lopulta paisuneen solun poksahtaminen tai pieneksi rutuksi rutistuminen, niin lopputulos on kalan kannalta tuhoisa. Näin ollen kalat tulisi pitää aina samoissa mineraalipitoisuuksissa ja vieläpä sellaisisssa johon ne luonnostaan kuuluvat, oikeissa oloissa eli kun kala on oikeanlaisessa vedessä, niin tila on isotoninen eli vakaa ja solut säilyvät normaalitilassaan.

Osmoottinen stressi ja osmoosishokki
Osmoottinen stressi syntyy kun esim. merivesikala joutuu makeaan veteen tai mineraalipitoisten vesien kala joutuu pehmeään veteen. Tämä voi johtaa pahimmassa tapauksessa kirjaimellisesti kalan "repeämiseen liitoksistaan", kun kala ei yksinkertaisesti kestä valtavaa paine eroa kudoksen sisä- ja ulkopuolella, tämä saattaa näkyä evien ja ohuiden kudosten syöpymisenä tai jopa repeytymisenä irti. Pienetkin osmoottiset erot vaurioittavat kalan limakalvoja, minkä jälkeen kalan immuniteetti on poissa ja kalasta tulee vapaata riistaa tautia aiheuttaville bakteereille, homeille, loiseläimille ja monille muille kalatautien aiheuttajille. Kaloista tulee stressaantuneita ja kärsiviä. Näin ollen emäksiseen ja kovaan veteen luonnossa syntyneet kalalajit eivät tule koskaan olemaan akvaariossa täysin terveitä, jos niitä pidetään happamassa ja pehmeässä vedessä. Parhaita tai paremminkin surullisimpia esimerkkejä tästä ovat miljoonakalat, jotka luonnostaankin kuuluvat kovempaan ja emmäksisempään veteen ja joita viljellään usein hyvinkin kovissa ja jopa suolapitoisissa vesissä ennen akvaarioliikkeisiin saapumistaan, mutta jotka usein sitten päätyvät
(varsinkin Suomessa) erittäin pehmeävetisiin akvaarioihin, joissa kituvat aikansa ja kuolevat ennenaikaisesti kalatauteihin (tartuttaen ne muihinkin lajeihin), joita niihin tulee uudestaan ja uudestaan, vaikka ongelmat saataisiinkin tilapäisesti kuriin.
Osmoosiin liityviä ilmiöitä voi ennakoida mittaamalla veden kovuusarvoja ja sähkönjohtavuuskykyä.

Osmoottisten haittavaikutusten välttämiseksi...
  • ...kasveja sisältäviin akvaarioihin ei kannata lisätä suolaa, eikä kasviakvaarion vettä kannata kovettaa lainkaan ellei kasvilaji erikseen kalkkia ja/tai magnesiumia paljon vaadi
  • ...kovan veden kaloja ei pidä yrittääkkään kasvattaa pehmeässä vedessä, eikä meriveden tai murtoveden kaloja makeassa vedessä
  • ...suolakylpyjä ei pidä antaa kaloille jatkuvasti eikä turhaan, suolakylpyjen ei tule olla liian pitkiä ja suolaiseen veteen täytyy tehdä lyhyehkö vesiarvototuttelu
  • ...kalojen mätimunia ei kannata yrittää säilyttää tai kasvattaa lajiin nähden väärissä vesiarvoissa 
  • ...kalat pitää uuteen akvaarioon tuodessa totuttaa aina hyvin hitaasti, eikä niin että kalapussiin lisätään pari lusikallista vettä ja sitten kalat kaadetaan uusiin erilaisiin vesiarvoihin kohti shokkia

CO2 - Hiilidioksidi

Mistä hiilidioksidia tulee:
Akvaariossa hiilidioksidia tuottavat kaikki elävät eliöt, bakteerit, kalat yms. ympäri vuorokauden ja öisin (tarkemmin sanottuna valojen ollessa pois päältä tai monien kasvien kohdalla viimeistään 12h yhtäjaksoisen valaisun jälkeen, vaikka valaisua tämän jälkeen jatkettaisiinkin!) kasvit, minkä vuoksi ilmastus ja veden suodatus on tärkeämpää juuri öisin, jolloin kannattaa ilmastimet ja/tai sisäsuodattimen ilmastinpäät eli diffusoorit kääntää mahdollisimman suurelle. Hiilidioksidia liukenee myös huoneilmasta akvaarioveteen samoin kuin happea.

Yhteys KH-pH-CO2 arvojen välillä:
Hiilidioksidista pieni osa ~ 0.1% muuttuu helposti hiilihapoksi (H2O + CO2 -> H2CO3), mutta hiilihappo muuttuu yhtälailla helposti myös takaisin hiilidioksidin muotoon. Hiilihappo on nimensä mukaisesti happo, vaikkakin heikko sellainen, joka pyrkii laskemaan pH-arvoa eli jos on hiilidioksidia, on myös hiilihappoa. Kasvit joille ei ole hiilidioksidia tarpeeksi, alkavat puolestaan kuluttaa karbonaateista ja bikarbonaateista hiiltä, mikä näkyy KH-arvon laskuna ja lopulta mahdollisesti pH-arvon romahtamisena. Vedessä kalkin ja magnesiumin muodostamat bikarbonaatit tarvitsevat veteen liukoisuutta eli olemassa oloaan varten hiilidioksidia, jos hiilidioksidin määrä vähenee niin bikarbonaateista tulee veteen liukenemattomia karbonaatteja jolloin vesitesteillä mitattaessa KH-arvo näyttää laskevan. Natriumkarbonaatit puolestaan pysyvät liuenneena veteen karbonaattimuodossakin. Karbonaatit ovat bikarbonaatteja emäksisimpiä mikä myös vaikuttaa pH-arvoon. Näin ollen nämä kolme vesiarvoa ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa. Laskennalliset taulukot eivät kuitenkaan päde kaikissa oloissa, vaan kovanveden altaiden mineraalit ja pehmeissä vesissä käytettävät turvehumukset, sekä muut puskurit kuten fosfaatti, vääristävät taulukkotuloksia.

Tummanvihreällä olevat arvot ovat kasveille ja kaloille hyvät ja vaaleanvihreällä kohtuulliset:

KH° /pH
6.0
6.2
6.4
6.6
6.8
7.0
7.2
7.4
7.6
7.8
0.5
15.0
9.3
5.9
3.7
2.4
1.5
0.9
0.6
0.4
0.2
0.1
1.0
30.0
18.6
11.8
7.4
4.7
3.0
1.9
1.2
0.7
0.5
0.3
2.0
59.0
37.0
24.0
14.8
9.4
5.9
3.7
2.4
1.5
0.9
0.6
3.0
87.0
56.0
35.0
22.0
14.0
8.7
5.6
3.5
2.2
1.4
0.9
4.0
118
75.0
47.0
30.0
18.7
11.8
7.5
4.7
3.0
1.9
1.2
5.0
147
93.0
59.0
37.0
23.0
14.7
9.3
5.9
3.7
2.3
1.5
6.0
177
112
71.0
45.0
28.0
17.7
11.2
7.1
4.5
2.8
1.8
8.0
240
149
94.0
59.0
37.0
24.0
14.9
9.4
5.9
3.7
2.3
10.0
300
186
118
74.0
47.0
30.0
18.6
11.8
7.4
4.7
3.0
15.0
440
280
176
111
70.0
44.0
28.0
17.6
11.1
7.0
4.4
20.0
590
370
240
148
94.0
59.0
37.0
24.0
14.8
9.4
5.9

CO2 mg/l

Hiilidioksidin määrä:
Kasveille ihanteellinen CO2-pitoisuus on 15 - 35 mg/l, mutta jo 10 - 20 mg/l riittää mainiosti elleivät kaikki kasvit ole niitä kaikkein hitaimmin kasvavia. Kalat eivät tarvitse hiilidioksidia lainkaan (paitsi sisäisen puskuritoiminnan vuoksi, muutoin ne päinvastoin yrittävät päästä siitä eroon). Yli 35 mg/l pitoisuudet ovat jo kaloille haitallisia ja näin ollen hiilidioksidia onkin syytä käyttää maltillisesti kala-akvaarioissa, koska kalat itse tuottavat sitä, kun taas kasvialtaissa joissa kaloja ei ole, voidaan käyttää reippaampia määriä. Liika hiilidioksidi myrkyttää kalat, laskee pH-arvon kautta KH-arvoa kohti nollaa ja lopulta romahduttaa pH-arvonkin.

Jatkuvasti muuttuva CO2-pitoisuus antaa levänkasvulle etumatkaa kasveihin nähden, ne pystyvät hyödyntämään pienimmätkin hiilidioksidi-pitoisuudet kasveja nopeammin. Näin ollen CO2-pitoisuus, KH-arvo ja pH-arvo tulisi pitää mahdollisimman vakaana. Myös kalat stressaantuvat hiilidioksidin takia edestakaisin sahaavasta pH-arvosta.

Liian pieni hiilidioksidi määrä antaa levän kasvulle etumatkaa ja hiilidioksidia tarvitaan sitä enemmän mitä tehokkaampi valaistus akvaariossa on, koska mitä tehokkaampi valaistus on niin samasssa suhteessa hiilidioksidiakin pitäisi olla enemmän. Jos hiilidioksidia ja hiiltä muussakaan muodossa ei olisi lainkaan niin kasvien yhteyttäminen eli kasvu ei yksinkertaisesti olisi mahdollista.

Miksi hiilidioksidia edes lisätään akvaarioon, jos sitä ei ole luonnossakaan paljoa:
Järjenvastaisesti hiilidioksidia lisätään yleensä akvaarioihin, joissa on lähes yksinomaan hidaskasvuisia kasveja. Järjenvastaista tämä on siksi, että nämä kasvit pärjäävät varsin hyvin pienellä hiilidioksidi, ravinne ja valon määrällä. Käytännössä pakollista tämä on siksi, että hidaskasvuiset kasvit häviäisivät muuten taistelun levää vastaan. Asia voidaan hoitaa myös ilman hiilidioksidia lisäämällä akvaarioon nopeakasvuisia kasveja riittävästi, kuten karvalehteä.
Luonnossa ei ole lähimainkaan sen näköisiä kasvistoja, joita kasviallaskilpailujen finaaleissa saadaan ihailla, itseasiassa luonnossa kasveja kasvaa melko harvakseen ja vain tietyissä paikoissa. Kasvien määrä vesimäärään on myös luonnossa huomattavasti pienempi, joten se pienempikin hiilidioksidi määrää riittää luonnossa varsin hyvin. Lisäksi voidaan todeta, että luonnossa levää kasvaa ja se on osana luonnon normaalia kiertokulkua, joten tässä mielessä akvaarioon ei haluta luonnonmukaisia oloja mallintaa.

CO2:sen vaarat:
Hiilidioksidia ei pidä koskaan lisätä veteen turhaan, koska CO2 on itsessään jo myrkkyä kaloille liian suurina pitoisuuksina ja lisäksi hallitsematon CO2-lisäys voi aiheuttaa tappavankin rajuja pH-arvon heilahduksia akvaariossa. Palomiehet käyttävät CO2:sta tulipalojen sammuttamiseen, koska se syrjäyttää hapen. Hyönteistutkijat puolestaan käyttävät CO2:sta hyönteisten nukuttamiseen estäen hyönteisen hapensaannin ja aiheuttaen tajuttomuuden. Hitsaajat käyttävät hiilidioksidia suojakaasuna hapettumis vaikutuksen estämiseksi. Edellä mainittujen lisäksi on tunnettu fakta, että hiilidioksidi haittaa kalojen hengittämistä ja hapen saantia, pienet pitoisuudet melko vähän, mutta suuremmat pitoisuudet jo selvästi. Hiilidioksidi pitoisuudet ovat lisäksi melko pieniä luonnon vesissä, joten ainakaan luonnolliseksi ei voi akvaariota sanoa johon CO2-lisäys on tehty. Kun edellä mainittujen lisäksi voidaan todeta, että suuri CO2-pitoisuus on vaarallisempaa juuri alhaisissa happipitoisuuksissa, on syytä miettiä tarvitaanko akvaarioon varmasti lisää hiilidioksidia?

Hiilidioksidin vähennys:
  • Hiilidioksidia saa vähennettyä akvaariosta voimakkaalla ilmastuksella ja veden kierrätyksellä.
Hiilidioksidin lisäys:
  • Hiilidioksidia saa lisättyä veteen esim. kiljusangolla, jonka ilmalukosta vedetään letku akvaarioon (kun sokeri vesi ja hiiva reagoivat keskenään syntyy hiilidioksidia ja ilmalukosta ainoastaan kaasut kuten hiilidioksidi pääsevät läpi), tämä on kuitenkin hyvin huonosti hallittavissa oleva ns. puolisummittainen ja osaltaan vaarallista, koska voidaan saada rajuja äkkinäisiä pH-arvojen muutoksia aikaiseksi. Käymiseen ja hiilidioksidin syntyyn hiivan syödessä sokeria, vaikuttaa kiljupöntön veden eli huoneen lämpötila, sokerin laatu ja hiivan laatu. Surkeimmillaan näin ei saada niin paljoa hiilidioksidia aikaiseksi, että siitä olisi mitään hyötyä ja senkin vaihtelut haittaavat kalojen lisäksi kasveja.
  • Kaikkein järkevin tapa lisätä esim. kasviakvaarioon hiilidioksidia on hiilidioksidi levitin, joka ottaa hiilidioksidin hiilidioksidipullosta. Tällaisessa järjestelmässä on syytä olla minimissään kuplalaskuri, että tiedetään paljonko on lisätty hiilidioksidia, mutta ainoa järkevä toteutus on -levitin joka annostelee hiilidioksidia aina sen verran, että pH-arvo pysyy  tarkalleen samana vuorokauden ympäri riippumatta siitä mitä muuta akvaariossa tapahtuu. Itse levitin, CO2-pullo täyttöineen ei ihan halvaksi tule.
  • Hieman kallis, mutta erittäin hyvä tapa saada kasveille tarvittava hiili, on käyttää kaupallisisa nestehiili tuotteita, joita saa akvaarioliikkeistä. Annostelu on yleensä vain muutama millilitra päivässä, mutta luonnollisesti tällekkin kertyy ajan mittaan hintaa. Nestehiili valmisteet ovat kuitenkin jo vähänkin liian suurina annoksina haitallisia akvaariossa, sekä kasveille, että kaloille, joten oikeaoppinen annostelu on tärkeää