Huppukotilo (Acroloxus lacustris & Ferrissia clessiniana)

Huppukotilo kiipeämässä akvaarion lasilla.

Huppukotilo tunnetaan myös nimellä Freshwater Limpet. Acroloxidae heimoon kuuluu kaksi huppukotiloiden sukua Acroloxus(tähän sukuun kuuluu 5 lajia) ja Pseudancylastrum(tähän sukuun kuuluu 3 lajia). Esimerkkejä huppukotilolajeista: Chamber limpet, River limpet ja lake limpet. Lake limpet nimellä tunnettu huppukotilo on Acroloxus lacustris, ruskehtava ja litteä kuorinen. Sen kuoren kärki on terävä ja osoittaa vasemmalle. River limpet (Ancylus fluviatilis) on puolestaan ruskealla ja kuppimaisella kuorella varustettu huppukotilo. Sen kuoren kärki on tylppä ja osoittaa taaksepäin. Chamber limpet (Ferrissia clessiniana) on kartiomaisella läpinäkyvällä kuorella varustettu huppukotilo, sen tylppä kuoren kärki osoittaa oikealle. Kuorien väristä riippumatta näillä eri huppukotiloilla jalkaosa on aina läpinäkyvä. Yllä mainituista Acroloxus lacustris:sta esiintyy myös Suomen luonnossa.

Akvaarioissa tavataan normaalisti vain Acroloxus lacustris tai Chamber limpet -kotiloa, joka ei kuulu ylläoleviin heimoihin, vaan polveutuu kiekkokotiloista. Chamber limpet on 3 - 4 mm pitkä (aina < 6 mm, akvaariossa ~ 2 mm), ~1.5 mm leveä ja ~1 mm korkea. Väriltään Chamber limpet kotilot ovat täysin läpinäkyviä, minkä vuoksi niitä voisi luulla kotiloiden tai kalojen muniksi. Sen alapinta on tasomainen, mutta korkeussuunnassa se on hieman kartioimainen, muistuttaen muodoltaan jokisimpukan kuorenpuoliskoa tai tuulen muodostamaa hiekkadyyniä. Kuoren pohjamuoto on soikea.

Chamber limpet viihtyy matalissa yleensä alle metrin syvyisissä hitaasti virtaavissa tai seisovissa vesissä, joissa on runsaasti kasvillisuutta. Toisinaan luullaan, että akvaariossa esiintyvä huppukotilo viihtyisi kovassakin virtauksessa, mutta tosiasiassa virtauksessa viihtyvä Ancylus fluviatilis:tä ei akvaarioissa tavata ja akvaarioissa yleinen läpinäkyvä huppukotilo ei virtauksessa edes viihdy, riippumatta siitä onko kyseessä fluviatilis vai lacustris. Luonnossa niitä löytyy yleensä lehtien, kivien tai puunrunkojen alta tai kiipeilemässä kasvien varsilla.

Huppukotilot hengittävät keuhkoilla, mutta Chamber limpet selviävää monia sukulaisiaan paremmin vähähappisissa olosuhteissa. Näin ollen Chamber limpet -kotiloilla ei ole monien muiden kotiloiden tapaan tarvetta oleilla akvaariossa lähellä pinnan tuntumaa vaan pärjäävät hyvin pohjallakin. 31°C on ylälämpöraja, minkä jälkeen ks. lajin hengitys vaikeutuu suuresti.

Akvaariossa huppukotilo lisääntyy nopeammin ja ovat enemmän esillä, jos akvaariossa ei ole niiden elämää haittaavia otuksia, kuten kotiloita näykkiviä ahvenia, nuoliaisia, pallokaloja tai petokotiloita. Myös runsas ravinto akvaariossa nopeuttaa huppukotilon lisääntymistä. Jos akvaariossa on pelottavia otuksia, saattaa huppukotiloita löytyä piiloisista paikoista isoja määriä pieneltäkin alueelta, vaikkei niitä muuten akvaariossa juurikaan näkyisi (esim. luolien, juurakoiden ja kivien alta). Huppukotilot ovat kaksineuvoisia, joten niiden määrää on vaikea pitää kurissa ja niistä ei kokonaan pääse eroon vaikka tappaisi akvaariosta liiskaamalla jokaisen löydetyn huppukotilon. Lopulta ne peittävät kasvien, suodattimen ja lasien pinnat valtavalla määrällään. Akvaarioon huppukotilot tulevat yleensä akvaariokasvien mukana.

Huppukotiloja pidetään haittaeläiminä, vaikka ne eivät varsinaisesti syö akvaariokasveja, niiden määrän pitäminen hallussa kuitenkin työllistää selvästi akvaarioharrastajaa ja täysin turhaan. Niistä voi yrittää päästä eroon, poistamalla kasvit ja kalat akvaariosta ja nostamalla lämpötilaa esim. vuorokaudeksi tai pariksi > 35 °C tai hankkimalla akvaarioon petokotiloita. Petokotiloiden tehokkuus huppukotiloiden hävittäjänä riippuu siitä, miten paljon muuta ravintoa petokotiloilla on ja miten rauhassa kalat ym antavat petokotiloiden olla.

Alla ehdotetut vesiarvot ovat alueilta, joilla huppukotiloita luonnossa tavataan. Valitettavasti huppukotiloista tiedetäään tänä päivänäkin erittäin vähän, varsinkin moniin muihin kotilolajeihin verrattuna.

• pH: 6.7 - 7.2
• Koko: 3 - 4 mm
• Lämpötila: 8 - 24 °C
• Elinikä: 1 vuosi
• Geotooppi: Alunperin Pohjois-Amerikka, nykyään myös Keski- ja Pohjois-Eurooppa ja Itä-Aasia, mutta on levinnyt näiltä alueilta muuallekkin
• Lisääntyminen: kaksineuvoinen ja kohtuu nopea lisääntymään
• Ravinto: Pieneliöt ja (yksisoluiset)levät

Kierteissarvikotilo (Melanoides tuberculata)

Kovassa ja emäksisessä vedessä, hienossa hiekassa, mönkiviä kierteissarvikotiloita.

Tunnetaan myös nimillä "kierteinen", Malaysian Trumpet snail, Red-rimmed melania ja Melanoides tuberculatus.

Kierteissarvikotilon kuori on jäätelötötterön mallinen noin 5 - 10:stä kierteestä koostuva kartio ja sen pää on sydämmen muotoinen, mikä näkyy silloin kun kotilo on kiipeämässä akvaarion lasissa. Kotilolla on ~ päänsä mittaiset tuntosarvet ja sillä on omenakotilon tapaan läppä, jonka se voi vetää kiinni piiloutuessaan kuoreensa.

Kierteissarvikotilo on yksittäisistä akvaarion otuksista kaikkein hyödyllisin, se möyhii akvaarion pohjan ilmavaksi estäen pohjan tukkoon menemisen ja auttaen kasvien juuria. Se syö syömättä jääneet kalanruuat ja kuolleiden kasvien osat pois auttaen hajottajabakteereita, mutta se syö myöskin levää ja parhaillaan jopa pinnalla kelluvaa bakteereista muodostuvaa kalvoa, sallien hapen päästä paremmin veteen. Ne paljastavat akvaristille myös alhaiselle tasolle laskeneen happipitoisuuden huomattavasti ennenkuin kaloissa alkaa näkyä vastaavanlaista käyttäytymistä, nousemalla vesirajaan tai jopa sen yläpuolelle. Parasta kiertessarvikotilossa on kuitenkin se, että se jättää akvaariokasvit rauhaan. Ainoa haittapuoli kierteissarvikotilossa on se, että ne syövät muiden akvaarion otusten munia ja mätiä.

Luonnossa kierteissarvikotilot viihtyvät matalissa ja hitaasti virtaavissa vesissä, joissa on pohjalietettä ja hajoavaa biöjätettä esim. puun lehtiä. Niitä tavataav roikkumassa veden alla olevissa oksissa ja juurakoissa, mutta myös kivien alla, pohjamutaan hautautuneena ja kasvien seassa. Luonnosta poimittujen yksilöiden tiedetään voivan kantaa ainakin seuraavia trematodi loisia, joista yksi on ihmiseen tarttuva: Clonorchis sinensis, Clonorchis sinensis, Diorchitrema
formosanum, Opisthorchis sinensis ja Philophthalmus sp. Suomessa akvaarioharrastajien kuitenkaan ei tarvitse tällaisia pelätä käytännössä lainkaan.

Kierteissarvikotilo on kaksineuvoinen (hermafrodiitti), mutta lisääntyy myös partenogeneettisesti (neitseellisesti ilman hedelmöitystä) eli ei tarvita urosta ja naarasta, vaan se pystyy lisääntymään yksin. Ks. kotilo on vivipaarinen eli synnyttää eläviä poikasia. Lisääntymisnopeus voi vaihdella eri akvaarioissa valtavasti ja siihen vaikuttavat seuraavat asiat: ruokinta, veden lämpötila ja seura. Jos akvaariossa on esim. kylmä vesi, vähän ravintoa ja kotiloita näykkiviä ahvenia, niin lisääntymisnopeus voi olla jopa kaksi tai kolme kertaa hitaampaa kuin akvaariossa, jossa ruokaa on jatkuvasti saatavilla, vesi lämpöisempää ja kukaan ei ole nyppimässä.

Erikoisin ominaisuus kierteissarvikotilossa on se, että se kantaa ~70 kpl elävänä synnytettyjä jälkeläisiä eräänlaisessa "poikaspussissa", kunnes poikanen on kasvanut riittävästi selviytyäkseen yksin. Poikasten kasvettua 1 - 2 mm pituisiksi, emo alkaa vapauttaa poikasia.

Se on hämäräaktiivinen ja valoisalla ne ovat usein pohjahiekkaan hautaantuneina, mutta ilmaantuvat kyllä sankoin joukoin paikalle ruokinta-aikaan valoisallakin.

Niillä on kidukset, mutta siihen nähden se pystyy selviytymään yllättävänkin pitkään hengissä poissa vedestä. Kierteissarvikotilon kuori on lähes mihin tahansa toiseen kotilolajiin verrattuna kestävämpi ja jopa niin kestävä ettei joidenkin kotiloita syövien petojen hampaat eivät edes tehoa sen kuoreen.

Kierteissarvikotilo kestää makeanveden kotiloksi yllättävän hyvin suolaa ja kuparia eli pystyy elämään normaalia elämää myös murtovedessä. Kuorensa puolesta se menestyy paremmin kalkin kovettamassa emäksisessä vedessä, mutta pystyy elämään myös happamassa ja pehmeässä (joskin tällöin sen kuori silminnähden kärsii ajan mittaan).

Kierteisarvikotiloita on olemassa eri näköisiä, kuoressa oleva kuvio saattaa olla erilainen (tai kuviota ei ole lainkaan -> yksivärinen), muoto ja koko voivat erota hieman ja väri voi olla hyvinkin tumma tai hyvin vaalea. Kuoressa voi esiintyä ruosteen värisiä täpliä. Suurimmat maailmalla tavatut kierteissarvikotilo yksilöt ovat olleet jopa 80 mm pitkiä.

Kierteissarvikotiloita saa yleensä ilmaiseksi tai todella edullisesti muilta harrastajilta tai akvaarioliikkeistä.

• pH: 6 - 8.5
• GH:  6 - 15°dH
• Akvaarion minimi koko: 10 l
  
• Koko: 3 cm
• Lämpötila: 18 - 30 °C
• Geotooppi: Aasia ja Afrikka
• Elinikä: 2 vuotta
• Lisääntyminen:
  
  • Havaittava (=silmämääräinen) lisääntymistahti ~ yksi elävä poikanen viikossa
  • Kierteissarvikotilo on kaksineuvoinen, neitseellisesti lisääntyvä ja vivipaarinen 
  • Kantaa poikasiaan 1 - 2 mm mittaisiksi poikaspussissa
  • Poikaset valmiita lisääntymään noin sentin mittaisina
• Ravinto: Kuolleet kalat ja kasvinosat, levä, ruuantähteet, lähes mikä tahansa ravinnoksi luokiteltava.
  
  

Omenakotilo (Pomacea diffusa)

Eri värisiä omenakotiloita odottamassa uuteen akvaarioon pääsyä.

Omenakotilo on makeanveden kotiloista kookkaimpia ja laji tunnetaan paremmin vanhalla tieteellisellä nimellään Pomacea bridgesii, mutta myös englanninkielisillä nimillä Mystery Snail, Apple Snail ja Golden Apple Snail. Luonnossa sitä pidetään joissain maissa haittaeläimenä, koska se pystyy kantamaan lukuisia eri sairauksia, jotka eivät itse omenakotiloon vaikuta. Tauteja ja niitä kantavia kotiloita kuitenkin esiintyy vain köyhissä maissa esim. aasiassa, eikä akvaarioliikkeissä myytävissä yksilöissä. Toisaalta omenakotiloita käytetään monissa aasian maissa myös ravinnoksi, jonka vuoksi ne valitettavasti tapetaan keittämällä elävältä

Ravinto:

Hampaat esillä piilevää syödessä..

Notkea vanhus ja plecotabs.

Omenakotilo on todella moniruokainen otus, se syö lähes kaikkea mahdollista: levää, kasveja, kuolleita kaloja ym., mutta suurimman osan akvaariokasveista se jättää rauhaan. Omenakotilolla on myös hampaat (kts. oikea kuva), sekä raspimainen karhea kieli, joiden avulla se pystyy syömään hyvinkin kovaa ja sitkeää ravintoa ja leväkin irtoaa niiden avulla akvaarion laseista helposti. Omenakotiloita tulee helposti ruokittua liian vähän, koska kalat ja ravut tulevat yleisesti ottaen hyvin pienellä ruokamäärällä toimeen, mutta omenakotilot tarvitsevat näihin verrattuna enemmän ravintoa. Hyviä kalkin lähteitä omenakotiloa varten ovat seepiansuomu (eräänlaisen mustekalan kelluntaelin), kananmunan kuoret (kuoret keitetty ja sisäpuolella oleva kalvo poistettu), kaloille tarkoitettu lomaruoka, askartelukipsi jolla vesi on kovettu ja jotkin vihannekset jotka sisältävät runsaasti kalkkia esim. pinaatti, salaatit ja parsakaali.

Omenakotilot pystyvät keräämään pinnasta ravintoa myös talteen myöhempää ruokailua varten esim. kalojen hiutaleruokaa. Se muodostaa jalastaan kourun ja kerää ruokaa sinne, mutta voi samanaikaisesti myös syödä suuhunsa osan hiutaleista. Omenakotilo käyttää muutenkin jalkaansa erittäin näppärästi, se voi pitää ruokaa jalkansa taivutetun poimun välissä paikoillaan samalla kun se syö (kts. vasen kuva), kuten vastaavasti ihminen pitää ravintoa käsissään tai haarukassa.

Valaisu:

Omenakotilot ovat yö- ja hämäräaktiivisia, joten akvaariossakin saisi olla hämäräriä paikkoja ja jopa piiloja omenakotiloille esim. kookosluolat ym. Ympärivuorokauden kestävissä täysin valottomissa olosuhteissa omenakotiloiden kasvaminen kuitenkin hidastuu merkittävästi.

Omenakotilon kuori:

Omenakotilon kuori on kalkkia ja kalkki sulaa happamassa, näin ollen veden tulisi olla aina vähintäänkin neutraalin tuntumassa, mutta mielellään emäksistä. Veden kokonaiskovuus puolestaan ei saisi olla paljoa alle 5 dGH, koska omenakotilo kasvaa nuppineulanpään kokoisesta poikasesta pienen lapsin nyrkin kokoiseksi ja tällöin kalkkia tarvitaan paljo kuoren rakentamiseen, mutta myös jo olemassa olevan kuoren ylläpitoon. Kun kalkkia on saatavilla niin pienet lohkeamat kuoressa paranevat jopa vuorokaudessa tai kahdessa (selvästi pidempi parantumisaika viestittää siitä, että kaikki ei ole kunnossa esim. veden kalkkipitoisuus, ravinto tai lämpötila ovat väärin). Suuremmat halkeamat ja lohkeamat kuitenkin aiheuttavat omenakotilolle kuoleman ja se saattaa jopa joutua elävältä syödyksi lajikumppanien toimesta. Omenakotilo ei yksinkertaisesti pysy elossa ilman kuortaan.

Yhteensopivuus kalojen kanssa:

Omenakotilolla on todella pitkät tuntosarvet päässään ja ja toiset suupielissään, ja nämä houkuttelevat monia kaloja näykkimään herkkiä tuntosarvia, joten kalat joita omenakotilon seuraksi aikoo hankkia, tulee valita todella tarkkaan. Esim. taistelukala ja monet muut ahven lajit, miljoonakala, miekkapyrstö, nuoliaiset, pallokala ja petokotilo eivät sovi lainkaan samaan akvaarioon. Osa edellä mainituista tulee omenakotilon kanssa toimeen tietyin ehdoin tietyissä oloissa, mutta lähes aina ovat huono yhdistelmä. Poikki näykityt tuntosarvet kasvavat yleensä takaisin, mutta tarpetonta kärsimystä ei pidä aiheuttaa, nimittäin omekotiloilla on aivojen virkaa hoitava hermokeskus ja paremman tiedon puuttessa on syytä olettaa, että omenakotilo tuntee kipua ainakin jossain muodossa, vaikka se ei olisi juuri täsmälleen samankaltaista kuin ihmisillä. Myöskin suuret ravut ovat vaarallinen yhdistelmä omenakotilon kanssa esim. siniravu tai punarapu saattaa yrittää kaivaa omenakotilon jalkaa eli lihaosaa kuoren sisältä välipalakseen.

Luonne:

Omenakotilo itse on kiltti kaikkia muita akvaarion otuksia kohtaan, mutta jos omenakotiloita on liikaa akvaariossa, niin ennenpitkään akvaariovesi muuttuu limaiseksi ja haisevaksi ja kaloilla alkaa ilmetä vesipöhön ja muiden sisäisten tulehdusten kaltaisia oireita, joten omenakotilota ei ole syytä pitää kuin muutama sataa litraa kohden, jos akvaariossa on mitään muita asukkaita omenakotilon lisäksi. Omenakotilot ulostavat useammin ja enemmän kerrallaan, verrattuna lähes mihin tahansa toiseen akvaariossa pidettävään eläinlajiin, monien kotilolajien tavoin. Tämä viestittää siitä, että ihan kaikki omenakotilon syömä ravinto ei ole niille ihanteellista ja suuri osa ravinnosta jää imeytymättä ruuansulatuksessa. Omenkotilo syö kyllä todistetusti elävältäkin (kaikkein sairaimpia) kaloja, mutta tällöin kala on jo ollut niin huonosssa kunnossa, että sen liikkuminenkin on jo ollut erittäin vaivalloista ja kala on todennäköisemmin maannut tai oleillut pohjalla.

Puollustautuminen & hengissäselviytyminen:

Omenakotilolla on monta tapaa puollustautua, mutta ei mitään keinoa hyökätä. Vedenpinnan tuntumassa se voi  mennä kuorensa sisään ja pudottautua nopeasti "pommina" pohjalle. Pohjalla hyökkäyksen sattuessa se voi kaivautua pohja-ainekseen tai pysyä kuorensa sisällä eräänlainen ovi tai paremminkin läppä eli operculum vedettynä kuoren avoimen oviaukon eteen. Jatkuvien hyökkäysten sattuessa omenakotilo kuitenkin parhaillaankin nääntyy ennenpitkään kuoliaaksi kuorensa sisään. Munat puolestaan ovat väriltäänkin punertavia (vaalean punaisia), mikä ilmaisee luonnossa muille eläimille vaaraa tai myrkyllisyyttä. Munat sisältävät hermostomyrkkyä ja aineita, jotka estävät munia sulamasta niiden syömistä yrittävien eläinten ruuansulatus elimistössä, joten syöty munarypäs saattaa hyvinkin ulosteen mukana poistuessaan sisältää eläviä kuoriutumaan kykeneviä poikasia. Munien sisältämä hermostomyrkky riittää lamaannuttamaan hiiren kokoisen nisäkkään.

Aistit:

Omenakotilolla on silmät ja näköaisti, mutta se näkee kaiken mustavalkoisena tai paremminkin harmaan eri sävyinä ja sen näkö on todella epätarkka. Näköaisti soveltuu paremminkin varjojen, liikkeiden ja lähestyvien kohteiden suurpiirteiseen tunnistamiseen, kuin yksityiskohtien havaitsemiseen.

Hengitys:

Omenakotilolla on sekä kidukset, että keuhkot joten se voi oleilla useiden tuntien ajan poissa akvaariosta, joten kansilasien käyttäminen on suositeltavaa. Teoriassa omenakotilo voisi olla jopa päivän tai pari vedestä pois olettaen, että se ei pääsisi kuivamaan. Omenakotilo hengittelee yleensä mielummin kidusten kautta, joten omenekotilon nouseminen pintaan ja siellä oleilu pitkiä aikoja saattaa viestittää happipulasta akvaariossa. Omenakotilo pystyy halutessaan pumppaamaan hengitystorvellaan itsensä täyteen ilmaa pinnan tuntumassa ja leijumaan vedessä virtauksen mukana ja haluamallaan hetkellä se pystyy vapauttamaan ilmaa ja putoamaan hallitusti akvaarion pohjalle.

Poikasten kuoriutuminen ja veteen putoaminen.

Lisääntyminen:

Omenakotilo on yksineuvoinen joten tarvitaan uros ja naaras. Omenakotiloiden sukupuolielin on omenakotilosta katsottuna oikealla puolella, kun taas hengitystorvi on vasemmalla puolella eli akvaristin katsellessa akvaariolasissa kiipeilevää omenakotiloa näkyy sukupuolielin vasemmalla. Uroksen sukupuolielin ei yleensä ole näkyvillä, mutta esim. parittelun jälkeen se saattaa jäädä näkyville roikkumaan. Omenakotiloiden tiedetään joissain harvinaisissa tapauksissa jopa vaihtaneen sukupuolta. Naaras pystyy varastoimaan siemennestettä sisällään pitkiäkin aikoja, joten ei pidä ihmetellä, jos akvaariossa, jossa ei ole uros omenakotiloita, naaraas tekeekin yhtäkkiä munaryppään. Lisää yksityiskohtaisempaa tietoa lisääntymisestä alempana. Parittelu tapahtuu normaalisti veden alla ja naaras pystyy liikkumaan parittelun aikanakin normaalisti ympäri akvaariota.

Taudit:

Omenakotiloihin eivät kalataudit yleensä pure, mutta ne saattavat toimia tauteja aiheuttavien parasiittien kantajina/isäntinä, jolloin terveen näköinen omenakotilo voi tuoda kalatauteja akvaarioon. Luonnosta itse poimituissa omenakotiloissa voi teoriassa tulla mukana jopa ihmisille vaarallisia tauteja, jotka ovat peräisin nisäkkäistä esim. rottien kantama "keuhkomato" eli suolinkainen (Angiostrongylus cantonensis). Kyseinen loiseliö saattaa aiheuttaa ihmiselle kuumeen, pysyviä hermosto ja aivovaurioita, mutta kaikkein pahimmillaan myös kuoleman (todennäköisempää köyhissä aasian maissa, joissa terveydenhuolto ja hygieenia ovat pielessä ja jossa näitä omenakotilon kantamia taudinaiheuttajia tavataan), muita mahdollisia kotilon kantamia ihmisellekkin haitallisia loiseläimiä ovat verimato(= imumato) (Schistosoma spp.) ja ihmisen ruuansulatuskanavista löytyvät suolistoloiset (Echinostoma ilocanum). Akvaariomarkkinoilla olevissa yksilöissä omena- tai muissakaan kotilolajeissa ei tiettävästi tällaista tautivaaraa ole (huom. monet eri kotilolajit voivat kantaa lukuisia eri tauteja, jotka eivät vaikuta itse kantajaan eli isäntään. Omenakotilo voi toki joskus itsekkin sairastua ja kuolla, esim. jos omenakotilon kuoren sisältä alkaa tulla suuria määriä valkoista höttöä on syytä ryhtyä tarkkaileman omenakotilon kuntoa. Samoin jos omenakotilon vartalo eli jalka roikkuu haitarin tavoin kuoresta, eikä omenakotilon tökkääminen sormella aiheuta mitään reaktiota, on kotilo kuollut tai kuolemaisillaan ja se on parasta siirtää muovipussissa pakastimeen, jossa se varmasti kuolee inhimillisesti. Myös omenakotilon oleilu kuorensa sisällä jatkuvasti voi olla joko täysin normaalia toimintaa, mutta se voi myös viitata sairastumiseen tai siihen, että akvaariossa on omenakotiloa kiusaavia otuksia.

Luonnonolosuhteet:
Useat omenakotilolajit suosivat pikemminkin seisovia, kuin nopeasti virtaavia vesiä. Niitä löytyy luonnossa niin lammikoista, joista, järvistä, soista kuin myös pienistä puroista, joissa on yleensä erittäin runsaasti kasveja. Koska seisovat vedet ovat yleensäottaen matalia ja vähähappisia, eikä niissä vesi ole kovin puhdastakaan, niin omenakotiloiden selviytymiseen näissä oloissa vaaditaan kidusten lisäksi myös keuhkot. Omenakotilot eivät elä alueilla, joissa lämpötilat laskevat kylmimmillään alle 10 asteen (kuten esim. suomessa).

Omenakotiloiden karkailu akvaariosta:
Omenakotiloita sisältävässä akvaariossa kannattaa pitää kansilaseja, mutta se ei ole pakollista, nimittäin omenakotilo ei karkaa akvaariosta ilman syytä. Yleisimmät syyt omenakotilon karkaamiseen akvaariosta ovat: ruuan puute, akvaario on liian täynnä vettä joten sinne ei saa munittua, akvaariossa on omenakotiloita rajusti kiusaavia muita eläimiä tai omenakotiloita on liian paljon määrällisesti, mikä myös tekee vedestä lopulta limaista ja haisevaa, lähes elinkelvotonta. Monilla harrastajilla omenakotilot ovat pysyneet akvaariossa vuosia ilman kansilaseja, mutta ovat sitten karanneet ensimmäisen pidemmän loman aikana, jolloin kukaan ei ole ollut ruokkimassa ja huolehtimassa akvaariosta.

ERITTÄIN TÄRKEÄÄ:

Omenakotilo ei kestä lainkaan suolaa vaan kuolee siihen, eikä se myöskään siedä kuparia, joten vedenparannusaineen tai C-vitamiinin käyttö on lähestulkoon pakollista. Monet kalojen lääkkeet ja  ovat omenakotiloille myös myrkyllisiä ja vääränlainen, sekä liioiteltu akvaariokasvien lannoitus.

Hintaluokka: ~ 3.5 - 5 eur

Koko: pituus 4 - 5 cm ja korkeus 4.5 - 6.5 cm

Akvaarion minimi koko: 63 l

pH: 7 - 8

GH: 8 - 15 dH

Vaikeustaso: Helppo

Elinikä: yli 3 vuotta viileässä (noin 18 C vesi) ~ 1 vuosi lämpöisessä (noin 25 C vesi)

Ravinto: Levät, jotkut kasvit kuten limaska, kuolleet kalat, kesäkurpitsa, herneet, puoliksi keitetty porkkana, kiehautettu kurkku, salaatit ja lähes kaikki akvaariokalojen ruuat.

Lämpötila: 18 - 25 astetta, ihanteellinen lämpötila lähempänä ala- kuin ylärajaa

Värivaihtoehdot: Keltainen, violetti raidallinen, valkoinen, sininen (oikeasti tällöin omenakotilo on kuoreltaan valkoinen, mutta sen jalka eli "lihaosa" on väriltään tumman sinertävä, joka näyttää valkoisen kuoren läpi vaalean siniseltä), ruskea raidallinen ja vaaleanpunainen. Jalkaosa voi olla joko vaalea tai tumma.

Sukupuolierot: Uros selvästi pienempi kuin naaras ja uroksella vasemmalla puolella kuoren alla siitin ja naaraalla emätin. Uroksella on myös kuoren etureunassa pieni lippa. Lisääntymisvalmiilla naaraalla alkaa sisimmät kierrokset kuoressaan muuttua tummaksi.

Lisääntyminen:

Omenakotiloiden parittelu, ´
uros vasemmalla, naaras oikealla.

Omenakotilon munarypäs.

• Yksineuvoinen eli tarvitaan uros ja naaras. Parittelu kestää jopa useita tunteja, jonka aikana uros roikkuu naaraan kuoren päällä samalla kun naaras kiertää ympäri akvaariota tavalliseen tapaansa
• Omenakotilo ei missään nimessä ole yksiavioinen ja parittelutapahtumaan saattaakin osallistua useita koiraita, joten kahden tai kolmen uroksen roikkuminen yhden naaraan kuoren päällä ei välttämättä tarkoita mitään sellaista, josta olisi syytä olla huolissaan (esim. kannibalismi)
• Munii 5 - 80 cm korkeudelle vedenpinnan yläpuolelle ja akvaario-oloissa yleensä akvaarion sisäpuolelle, kansilaseihin tai pystyslaseihin (eli akvaario ei saa olla liian täynnä vettä) alle 4 cm pituisia vaaleanpunaisia munaryppäitä, jotka kuoriutuvat noin 2 - 4 viikon päästä. Munaryppäät munitaan yksi muna kerrallaan noin 30 s välein. Muninta kestää kokonaisuudessaan 1 - 6 h
• Ennen kuoriutumista munat alkavat muuttua valkoisiksi. Poikasia saattaa tulla kerralla jopa 200 - 600 kpl. Kuoriuduttuaan ne tiputtautuvat veteen ja alkavat syödä samaa ruokaa kuin aikuisetkin. Jos munarypäs sattuisi putoamaan veteen silloin, kun poikaset eivät ole vielä kuoriutuneet, niin poikaset kuolevat jo ennen kuoriutumista
• Omenakotilon munat sisältävät hermomyrkkyä, joka riittää lamaannuttamaan pienen jyrsijän kokoisen eläimen, joten munia käsiteltyään tulee kädet pestä hyvin. Poikasista tulee yleensä yhtä paljon naaraita kuin uroksia -> 50:50. Naaras munii munaryppäät yleensä aikaisin aamulla tai aamuyöstä, joten muninta tapahtumaa ei usein pääse näkemään. Naaras pystyy munimaan nopeimmillaan jopa neljän päivän välein useiden viikkojen ajan, minkä jälkeen sen täytyy kerätä voimia ennen seuraavaa lisääntymiskautta.

Kotimaa: Etelä- ja Keski-Amerikka, sekä Pohjois-Amerikan eteläosa

Omenakotilon oikeaoppinen lopettaminen: Kivuttomin tapa lopettaa omenakotilo on laittaa se akvaariovettä kylmempään veteen ja sitten vielä kylmempään veteen ja lopulta muovipussissa pakastimeen, jolloin omenakotilo turtuu ja kipu häviää omenakotilon ikäänkuin nukahtaessa "ikuiseen uneen". Kiehuvaan veteen laittaminen ei ole lainkaan niin nopea ja mieluisa tapa kuolla kuin ennenvanhaan on kuviteltu, joten jopa kotilon nopea murskaaminen yhdellä riittävän rajulla iskulla on kiehuttamista inhimillisempi tapa lopettaa kotilo. Tosin murskaus toimii vain pienille kotiloille tai omenakotilon poikasille.

Petokotilo (Anentome helena)

Kuvassa on täysikasvuinen petokotilo ja täysikasvuisia kehäkotiloita.

Petokotilolle tunnusomaista ovat tumman ruskeat raidat keltaisella pohjalla ja imukärsä, sekä pitkä hengitystorvi, joka jää näkyville, kun petokotilo kaivautuu hiekan sisään (lähelle hiekkapinnan tuntumaa). Raidat muuttuvat yleensä nuorten yksilöiden vaalean ruskeista, vanhojen yksilöiden tummempiin ruskean sävyihin, jopa lähes mustaksi. Itse lihaosa eli jalka on viher-harmaan pilkullinen valkealla pohjalla. Petokotilo on poikkeuksellinen laji Buccinidae heimosta, koska petokotilo elää koko elämänsä täysin makeassa vedessä, kun taas muut heimon lajit löytyvät suolaisista merivesistä. Petokotilo hengittää kiduksilla ja sillä ei ole keuhkoja.

Yleistä:

Petokotilo on lihansyöjä kotilo, joka tunnetaan myös nimillä: Clea Helena, Assasin Snail, Killer Snail ja salamurhaaja. Clea suku voidaan jakaa kahteen eri alasukuun eli Aasialaislajien Clea Anentome ja Afrikkalaislajien Clea Afrocanidia alasukuun. Eri petokotilolajeja on ainakin 8 lajia, mutta joidenkin tietojen mukaan jopa 11 eri lajia. 
Rajuilta kuulostavat lempinimet ovat peräisin petokotilon tavasta saalistaa, hyökätessään esimerkiksi kierteissarvikotilon kimppuun ei uhri edes aina pidä petokotiloa uhkana joten petokotilo pääsee aivan uhriinsa kiinni ja vasta kun se alkaa imeä elävää kotiloa suuhunsa, tajuaa uhri, että mitään ei ole enää tehtävissä. Petokotilon ruokailu yleensä myös kestää pidemmän aikaa (pahimmillaan jopa puolituntia), joten kyseinen tapahtuma saattaa näyttää monien akvaristien silmiin melko julmalta. Mitä enemmän akvaariossa on kalanruokia ja muuta proteiini pitoista ravintoa, niin sitä vähemmän petokotilo käy muiden kotiloiden kimppuun. 
Petokotilo ei yleensä käy itseään kookkaampien kotiloiden, kuten täysikasvuisten omenakotiloiden tai seepraleväkotiloiden kimppuun lainkaan vaan suosii hieman itseään pienempiä kotiloita (käy silti toisinaan itseään suurempien uhrien kimppuun). Se kuitenkin syö suurten kotilolajien, kuten omenakotiloiden, poikasia mielellään. Petokotilo ei syö oman lajinsa yksilöitä (ei edes kuolleita petokotiloita) ja niitä hankitaan akvaarioihin yleensä siksi, että halutaan päästä akvaariokasveja tuhoavista haittakotiloista eroon.
Petokotilo ei ole kannibaali, koska se ei itseasiassa syö edes toista kuollutta petokotiloa, mutta syö mielellään minkä tahansa muun kotilolajin kuolleita raatoja.

2 parittelevaa pariskuntaa ja satoja munia laavakiven pinnalla.

Lisääntyminen:

Naaras vasemmalla koiras oikealla.

Petokotilo pystyy lisääntymään akvaario-oloissakin, mutta se ei ole kaksineuvoinen, joten tarvitaan uros ja naaras. Parittelu kestää tyypillisesti jopa useasta tunnista puoleen päivään. Toisinaan useampikin uros löytyy yhden naaraan kimpusta. Kun uros on lopulta lähtenyt naaraan luota, niin naaras alkaa liimailla munia yksi kerrallaan. Munia saattaa ilmaantua valtavasti, noin kuukaudessa muutama pariskunta saattaaa saada aikaiseksi yli satakin munaa (kuten kuvassa), mutta suurimmasta osasta ei kehity koskaan petokotiloita, koska munat, sekä poikaset saattavat joutua kalojen, kotiloiden tai rapujen ruuaksi (esim. kierteissarvikotilot saattavat syödä petokotiloiden munia). Liian siistissä pohja-aineksessa voi myös proteiinipitoista laadukasta ravintoa olla liian vähän. Munat kuoriutuvat 3 - 4 viikon sisällä ja poikaset piiloutuvat välittömästi hiekan sisään, pysytellen siellä jopa puolisen vuotta, syöden mikroskooppisen pieniä pieneliöitä ja mahdollisia ruuan tähteitä. Petokotilot eivät parittele lainkaan ilman proteiinipitoista ruokaa ja yleensä tarvitaan elävää ravintoa kuten muita kotiloita, ennenkuin valtavia määriä munia alkaa ilmestyä.

Sukupuolierot:
Vaikeaa ellei jopa lähes mahdonta erottaa naaraat uroksista. Naarailla kuitenkin raidat ovat yleensä kooltaan suuremmat ja naaraat ovat muutoinkin uroksia hieman kookkaampia.

Petokotilo vs. muut akvaarion asukkaat:
Jotkut kalalajit, kuten ahvenet, saattavat käydä petokotilon kimppuun ja sukaravut voivat kiusata petokotiloita niiden pitkän hengitystorven vuoksi, mutta petokotiloiden tiedetään myös harvinaisissa tapauksissa tappaneen ja syöneen elävän sukaravun, näin ollen petokotilot ja sukaravut eivät välttämättä ole hyvä yhdistelmä. Kaikki kalat, jotka näykkivät kotiloita yleisesti ottaen, näykkivät myös petokotiloita. Toisinaan petokoloita pienemmät kotilot esim. kierteissarvikotilot saattavat alkaa nousta suurina määrinä akvaarion laseille kohti veden pintaa, kun petokotiloita on hiljattain tuotu akvaarioon (tämä on hieman ristiriitaista, koska usein akvaarion pohjalla petokotilon uhri ei edes yritä päästä karkuun).

Olot luonnossa:
Luonnossa petokotiloita tavataan puhtaissa ja nopeasti virtaavissa vesissä, joissa on yleensä pohja-aineena muta tai hienohko hiekka. Petokotiloita tavataan myös jonkinverran lammikoissa ja järvissä. Vaikka petokotilo on heimostaan niitä harvoja lajeja, jotka ovat täysin makeanveden kotiloita, niin petokotilot pystyvät selviytymään myös suolapitoisessa vedessä. Petokotilo syö luonnossa eri vesieläinten raatoja, matoja ja muita kotiloita. 

Petokotiloiden hyödyllisyys:
Petokotilo ei korvaa akvaarion hiekkapohjaa ilmavaksi möyhiviä kotiloita, eikä levää syöviä kotiloita, vaikka ne hiekkaan kaivautuvatkin ja saattavat jopa joskus harvoin maistaa plecotabs tabletteja. Ne eivät useinkaan syö ensimmäisenä akvaarion pahimpia haittakotiloita esim. huppukotiloa ja kehäkotiloa, vaan käyvät mielummin hyötykotiloiden kuten kierteissarvikoteloiden kimppuun ja vasta niiden loputtua, saattavat jahdata myös haittakotiloita. Näin ollen moni akvaristi onkin pettynyt petokotilon haittakotiloiden hävitys tehokkuuteen. Petokotilo syö maksimissaan 1 - 3 kotiloa päivässä ja kun muutakin ravintoa on saatavilla runsaasti, niin määrä voi olla vain muutamia kotiloita viikossa tai kahdessa. Sopiva määrä petokotiloita muiden kotiloiden hävittämiseen on suuruusluokaltaan 3 - 10 kpl / 100 l (riippuen haittakotiloiden määrästä, ks. lajien lisääntymisvauhdista ja saatavilla olevasta muusta ruuasta). Jotkut käyttävät petokotiloita pitämään kierteissarvikotilokannan sopivan pienenä, mutta valitettavan usein kierteissarvikotilot kuolevat akvaariosta sukupuuttoon ennenpitkään. 

Akvaarion sisustaminen:
Petokotiloiden luontaiseen käytökseen kuuluu pintahiekka kerroksen alle hautautuminen, tosin vain niin syvälle, että hengitystorvi jää näkyviin. Akvaarioon kannattaakin valita ehdottomasti pohjamateriaaliksi hienorakeinen hiekka, koska silloin on paljon todennäköisempää, että tämä kotilolaji pääsee lisääntymään. Kaikki epätasaisest onkaloiset pinnat vetävät petokotiloita puoleensa, ne menevät lisääntymishalukkaina jopa kotiloita näykkivien kalojen kiviluoliin. Varjostavat koristeet ja luolat tarjoten pieniä onkaloita, ovat mieluisia paikkoja petokotiloille.

Saatavuus & Yleisyys:
Petokotilot olivat aiemmin melko harvinaisia Suomessa, mutta nykyään niitä on saatavilla jo ihan tavallisilta akvaristeiltakin, mikä luonnollisesti on myös vaikuttanut hintatasoa alentavasti samoin kuin omenakotiloiden kohdalla. Petokotiloista on löytynyt tietoa jo 1847-luvulta asti, mutta vasta pitkälle 2000-luvun puolella niitä on alettu käyttää yleisesti akvaarioharrastuksessa. Hintataso on kaupassa noin 3.5 - 5 eur suuruusluokkaa ja yksityisillä 0.5 - 5 eur väliltä. Pieniä kotilolajeja, myös petokotiloita, pystyy lähettämään elävänä riittävän kosteassa talouspaperissa kirjekuoren sisällä.

• pH: 7 - 8
• GH: > 8 dH°
• Akvaarion minimi koko: 20 L
• Koko: 1.5 - 3 cm
• Lämpötila: 22 - 26 °C
• Geotooppi: Indonesia, Malesia ja Thaimaa
• Elinikä: 2 – 5 vuotta
• Sukupuolierot: Naaras kookkaampi täysikokoisena ja raitakuviot isommat, paritellessa uros on se joka roikkuu naaraan kuoressa. Sukupuolten erottaminen vaikeaa täysikokoisistakin ja nuoremmista yksilöistä täysin mahdotonta
• Lisääntyminen: 



Munia sisäsuodattimen pohjassa ja ympärillä.

• Hidas lisääntymään, vaikkakin munii valtavasti munia ja melko nopeastikkin (vedenpinnan alapuolella). Muutama pariskunta munii päivässä parhaillaan jopa 1 - 15 munaa
• Munii yleensä epätasaisille sokkeloisille pinnoille kuten sisäsuodattimiin tai laavakiviin, mutta myös kasvien, juurakoiden ja luolien pinnoille.
• Munat ovat hyvin pieniä kooltaan ja muodoltaan neliskulmaisia muistuttaen hieman paistettua kananmunaa, yhdestä munasta syntyy yksi poikanen
• Munien kuoriutuminen kestää 3 - 4 viikkoa ja kuoriutumaisillaan olevat munat muuttuvat kellertäviksi ja näyttävät ikäänkuin paisuvan, kunnes lopulta kuoriutuvat
• Poikaset menevät piiloon välittömästi synnyttyään, kaivautumalla hiekan alle jopa 6 kk ajaksi. Tämä aika eli kasvunopeus riippuu valtavasti veden lämpötilasta, joten aika saattaa vaihdella rajuimmillaan jopa 3 - 8 kk välillä.
•  Tullessaan esiin ensimmäistä kertaa on petokotilo noin 5 - 7 mm pituinen ja sukukypsäksi se muuttuu noin 19 mm pituisena eli lähes täysimittaisena
• Ravinto: 
• Muut kotilolajit, sukaravut (harvinaista, mutta mahdollista), hiutaleruuat, granulaatit ja tabletti ruuat
• Joissain tapauksissa jopa leväpitoisia kalaruokia
• Hyttysen toukat, surviaissääsken toukat, artemia ja krilli
• Petokotilo on sekä raadonsyöjä, että lihansyöjä